Ei vieläkään töitä, mutta harjaannutan epävarmuuden epäsäännöllisyyden ja epämääräisyyden sietokykyäni.
Porkkanakakku on uunissa ja odotan tyttöäni ja hänen poikaansa tulevaksi. He menevät ristiäisiin. Sellaisen pojan, joka on jo aikuinen ja joka on toisesta maasta. Sellaisesta maasta, johon minä ehkä pian. Vihjasin siitä eilen äidilleni, mutta ei hän ottanut sitä todesta. Hyvä ehkä niin. He ovat katsoneet isin kanssa matkaohjelmia ja ovat alkaneet uskoa, että stan loppuiset maat ovat sittenkin ok.
Olen käynyt läpi karttoja tänään. Tai sitä mistä niitä voisi saada.
Ja lukenut tytöstä, jolla on erityisiä lahjoja.
Olen aina haaveillut siitä, ettei maailma olisi vain yksi taso. Että kaikki energiat olisivat totta.
Ja kuitenkin pelkään.
Viime päivinä olen ollut kummallisen lähellä. Olen lukenut Syriasta, olen lukenut Iranista, Intiasta, Afghanistanista ja olen ollut siinä hetkessä. En ole ajatellut tapahtumia enää jossain muualla tapahtuviksi, vaan jotenkin olen tuntenut kuinka olemme kaikki samaa liikettä.
Saman olen tuntenut myös auringossa eilen
kun lumi sulaa ympärillä ja rysähtelee puista alas
ja tänään kun mummo vetää hitaasti kelkkaansa ja kaksivuotias poika tekee yksinänsä lumitöitä.
isi katsoo vedestä dokumenttia ja kysyy oisko kiva olla vesimolekyyli
ja minä sanon että tavallaanhan me ollaankin
mutta. niinhän se onkin
että me ollaan kaikki samaa. lopulta ja alussa ja siinä välissä vaan jotenkin yritetään tehdä itsemme tärkeäksi ja erilaiseksi. vaikka mikä täällä olisikaan toistaan ihmeellisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti