Sade raja kulkee aina Kamossa. on hassua, että täällä vain sataa. Ja aurinko ei ehdi kuivattaa tomaatteja kun ne pitää aina välissä tuoda sisään. Olen purkittanut jo neljä purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja! En malttaisi odottaa kun niitä voi maistaa!

Olen katsonut veneitä. Nyt odotan vastausta yhdeltä, joka purjehtisi koko matkan täältä Ranskaan. Olisi perillä syyskuussa. Mikä seikkailu se olisikaan!

Täälläkin on tuuli. Luin juuri kevättuulesta. Ja täällä on niin kova tuuli, että se on syksy.
Pitkästä aikaa pitkähihainen paita, villatakki ja vielä paksu miehen huppari päällä. Ja vihreääminttuteetä. Nyt olisi hyvä sää mennä ulos puutarhatöihin, kun ei ole liian kuuma.

Eilen käveltiin sinapinvärisiä kallioita. Minä sanoin Islanti.
Ja oli meri ja toinen saari ja niin korkeat kaislat että se oli kuin viidakko.
Ja aallot, ne tuli kivien yli ja kasteli housunlahkeet ja hiekka oli kovaa, saattoi juosta
ja minä löysin ämpärin, ovenkahvaksi sopivan puukalikan ja hopeisen simpukan.

Ja silti minä tykkään tuulen äänestä. Se on erilainen täällä. Se oli erilainen Islannissa. Islannissa ei ollut lehtiä humista, tuuli tuli suoraan. Täällä on aallot, joiden ääni tulee tuulen ääneksi. Ja yöllä minä ajattelen että joku kävelee, mutta ehkä se on vain tomaattikeppi joka keinuu tuulessa puolelta toiselle ja seinää vasten.

Miten nopeasti vuosi on mennyt.

Kuuntelen Junon soundtrackia
sitä ennen kuuntelin Lauraa ja täyttänyt työhakemuksia.
Huokaus.

Aamu oli merenrantaa. Ensin oli kuppi vihreääteetä ja merinäköala ja sitten pyöräilin vastarannalle ja odotin kun kaksi saksalaista couch surffaria ja mies tulivat autolla. Ja tytöt poseerasivat kukkulan päällä. On hauska katsoa ihmisten kasvoja, kun heitä kuvataan.

Ja joku oli unohtanut pyyhkeensä ja takkinsa rannalle
ja minä, jolla ei ollut pyyhettä tai uimapukua ajattelin
voisinkohan lainata
ja mitä jos nousen merestä alastomana ja kalastajat ovat juuri tulleet rannalle
en koskaan ajattele moisia järviemme rannoilla.

Me odotamme jotakin. Ja toivomme
"The flower said, "I wish I was a tree,"
The tree said, "I wish I could be
A different kind of tree,
The cat wished that it was a bee,
The turtle wished that it could fly
Really high into the sky,
Over rooftops and then dive
Deep into the sea.

And in the sea there is a fish,
A fish that has a secret wish,
A wish to be a big cactus
With a pink flower on it."
(-Kimya Dawson, tree hugger- )

Aloin kirjoittaa ravintopäiväkirjaa.
Se on aika mielenkiintoista. Seurata, että kuinka säännöllisesti sitä syö ja mitä itse asiassa. Ja sitten tietysti jos on jotain vaivoja. Tänään olen vain väsynyt.
Ja pohdin
pohdin
että pitäisikö minun vielä yrittää viisumia pidentää
vai ei
pitäisikö ostaa laivaliput jo Australiaan
jos viisumia haluan, täytyy ottaa röntgenkuvat sydämestä
ja sellaisia, maksaa jotain 200 euroa
siinä menisi viimeiset pennoset
mutta sitten saisin tehdä töitä
jos nyt saisin sen viisumin
työtä on luvattu toukokuulle
ja luomukaupasta varmasti saisin vaikka huomenna, ehkä.
laivalippu olisi "halpa" kesäkuussa.

mutta sitten tyttö on lähettänyt mainoksen työstä länsirannikolta
ja talon
ja minua jotenkin kiinnostaisi
mutta ei yksin
ketään halukkaita muuttamaan Kustaviin?!

ja tomaatit on auringossa kuivamassa
ja oli niin paljon unia
yhdessä olin Venäjällä
neuvostoajan kerrostaloissa
etsimässä tyttöä, jolla oli kaksi lasta

ja kaikki uutiset ja radiot ovat täynnä maanjäristyksestä. mietin kuinka kauan sitä kestää

pitäisi tehdä päätöksiä. nyt.

mä en taho mitään. sellainen olo
kun kävelee tämän suburbin keskustaan
jossa on bin in
ja second hand kirjakauppa
ostaa spelttijauhoa kun luomuruis ei ole vieläkään tullut
sinne kauppaan jossa oli töissä
kun vielä sai
ja kaikki tulee halaamaan ja sanoo että ne kaipaa mua sinne
ja sitten ostaa yhden runokirjankin
se aikoo mennä pakettiin kaikkien muitten yllätysten kanssa
joita kerää
lähetettäväksi

ja talo on taas tyhjä kolme viikkoa
vasta toissapäivänä me istuttiin terassilla ja soitettiin rumpuja kitaraa bassoa
ja meillä oli dyykattua valkkaria
ja salmiakkeja suomesta
(kiittttttttooooss JENNI super!)

ja on blogi tytöstä joka pyöräili Lontoosta Uuteen-Seelantiin (ja pari laivaa merten välissä), eikä ees huippupyörä tai mitään
ja sitten ajattelee että voisinko minäkin
vaikka oon ihan tavallinen ja pieni suomalainen tyttö.
ja haluaisi aloittaa matkansa jo heti
on kyllästynyt ajelehtimiseen
siihen että vaan on ja ei tiedä

ja kaikki mitä haluaa on aina jossain muualla ja joskus muulloin

Tänään on esseenkirjoituspäivä. Minun täytyy saada Suomesta tänne asti lentänyt kirja takaisin postiin. Olen uusinut sen jo neljästi ja se menee taas vanhaksi.
OI lapsuuden sosiologia, miten oletkaan laaja aihe.

Silmät ovat väsyneet
unissa opetin lapsia ystäväni kanssa
oli kummallista puhua hänen kanssaan, kun oikeasti
emme ole kuulleet toisistamme kuukausiin.
on sadetta ilmassa
ja minä olen tehnyt listan ostoksista
on sellainen päivä
että tahtoisi vain olla kävelyetäisyydellä kaikesta

kävelyetäisyydellä
sieltä
että voisi pistäytyä teelle
ja sitten katsottaisi ikkunasta kun sataa
ja kun on jo pimeää
juoksisi kotiin ettei kastuisi
mutta kastuisi kuitenkin

mutta siellä se sade olisi lunta
eikä se tule talvitakista läpi,
vihreästä
ja on pipot ja kaulaliinat ja lapaset ja punaiset lapikkaat
ja hiutaleet on suuria
ja kaupassa appelsiineja tarjouksessa
mutta minä päätänkin leipoa mustikkapiirakan
niistä mustikoista, jotka keräsimme kun olin kesä

toissapäivänä minulle selvisi että mustikka ei olekaan blueberry!
olen koko elämäni puhunut blueberryistä mutta mustikka onkin bilberry!
mikä järkytys. ne on ihan eri kasvit.
joten täältä ostamani marjat
eivät ole mitään siitä mitä omissa metsissä.

eilen suunnittelin vähän
että tekisin paluuni laivalla. ensin australiaan ja sieltä sitten indonesiaan ja aasiaan
ja sitten junin ym. kohti kohtia.
tosin
viisumiasiat ovat aina ongelma numero yksi.
pitäisi olla tuhat viisumia ja kaikki sellainen byrokratia.
mutta
yrittänyttä ei laiteta.
se on kaunis ajatus,
ilman lentokoneita.

minä elän ajassa, jossa ei ole kieltä
ja kuva on pakkasesta, edelleen
jo vuoden takaa
ja ampiainen, ehkä, pistää jalkapohjaan
ja istun jääpalat pyyhkeen sisällä leikkaamassa puutarha-artikkeleja
avaamassa auringonkukan siemeniä
ja illalla selkä on ihan punainen

ja on pimeää kun on aamu
ja muistaa ne aamut, kun käveltiin bussipysäkille käsikädessä ja paluumatka oli yksin
ja kerrostalon rappukäytävät ja hiljalleen sytytettävät valot, asunto asunnolta
ja sänky niin lämmin mennä takaisin nukkumaan

mutta tänä aamuna ei kävellä käsikädessä bussipysäkille
mutta katsellaan merta kun on vielä pimeää
ja katulamput palamassa
see you when i see you
ja kauniilla käsialalla kirjoitetut viestilaput
maalata ruuveja hopealla

tänä aamuna laittaa ensin leipätaikinan kohoamaan
ja sitten maalaa ruuvit hopealla,
tarkastaa tomaatit, poimii kurkut, sateen tuntu
aina silloin tällöin hiljalleen
ei niin kuin perjantaina
kun koko kaupunki tulvi
pihat, kadut, tiet, tienvarret, puutarhat
ja maat vyöryivät alas teille
ja puut lähtivät irti juurineen,
sähköt katkolla, maa velliä, varastot kastuneita ja merenrannat eristyksissä
ei tuule niin kuin eilen
että mikään ei pysy paikoillaan

mutta ilta on listojen aika
ja aamulla yksi kerrallaan voi alkaa tehdä ja viivata yli
huokaista
koska jotkut asiat vaativaat niin paljon enemmän aikaa kuin toiset
ja ne
ne pitkät haluaisi jättää viimeiseksi, vaikka ne ovat aina niitä, jotka pitäisi tehdä ensin
ja tämä
kirjoittaminen tänne
ei ole edes listalla.

En ole pitkään aikaan
kirjoittanut.
Kädet on olleet vain mullassa ja kivissä ja rikkaruohoissa ja meressä. On jo kesä
mutta kesäyöt ei ole niin kuin meidän kesäyöt. Täällä ne on samanlaisia kuin syysyöt tai talviyöt tai kevätyöt. Pimeät ja viileät.

Eilen oli sellaiset aallot etten melkein uskaltanut
kun en silti vielä tottunut että on olemassa sellaisia kuin aallot, jotka huuhtovat mukanaan

vuoden kuvat on otettu
ja tänä vuonna
en ole ottanut yhtään kuvaa.
mikä on kummallista. ehkä tarvitsen tauon
kaikesta muusta paitsi maasta ja vedestä ja ilmasta ja tulesta
ja siitä että koskettaa käsin ja kävelee paljain varpain
ehkä olen saanut tarpeekseni sanoista, joita ymmärtävät vain ne samat
ihmiset, jotka niitä itsekin kirjoittavat
saanut tarpeekseni siitä että kaikki tapahtuu sisällä
ja minun käteni niin sileät
kaupunkitytön kädet
sellaiset kädet, joilla ei ole koskaan tehty mitään
ja silkkiset jalat, kenkien sisällä lämpimässä puolet vuodesta
koko iho kuin paketista
muuttuu hiljalleen auringossa niin kuin hiukset
kasvavat ja äiti sanoo näytät hippitytöltä koska minä olen ostanut ketunpunaisen mekon, jossa on kukallinen huppu ja sen on tehnyt uusiseelantilainen nainen.

muutos. muutos muutos. haluaa tehdä listoja
listan
mitä haluaa tehdä :
- maata yhden kokonaisen päivän kuunnellen vain sadetta, syödä kuivattuja hedelmiä ja marjoja ja pähkinöitä, lukea kirjaa ääneen.
- kasvattaa kokonaisen puutarhan ja hedelmätarhan siemenistä.
- kävellä etelänavalla
- oppia uusia kieliä
- matkustaa halki siperian
- matkata Mongoliassa
- opetella purjehtimaan ja purjehtia
- vuolla puusta
- julkaista kirjan
- rakastaa
- asettaa valokuvanäyttelyn
- oppia korjaamaan ja huoltamaan oman polkypyöräni
- kasvattaa oman ruokani
- elää ilman rahaa
- maalata, maalata, maalata
- valmistaa näytelmiä alusta loppuun
- katsella revontulia
- rakentaa jotain pysyvää ja kaunista
- tehdä keramiikka/savitöitä
- tehdä itse paperia
- tehdä saippuaa
- tehdä kynttilöitä
- joogata säännöllisesti
- tehdä pitkän vaelluksen
- omistaa kodin
- kiivetä puuhun
- uida valaiden kanssa
- kutoa kangasta
- huovuttaa
- lukea kaikki lukematta olevat kirjat
- olla yhdessä kaikkien merkityksellisten ja ihmeellisten ihmisten kanssa
- tehdä tempauksia ja hauskoja hulluja performansseja
- yllättää sattumanvaraisia ihmisiä
- maalta toisen ihoon
- tehdä simpukoista ja kivistä koruja
- viettää aikaa isoäitini kanssa
- uida järvessä
- avontouida
- luistella järven ympäri
- hiihtää kuutamossa
- rakentaa lumilinnan ja pistää sinne sisälle kynttilöitä ja pitää talvipiknik siellä!

ja lista on lopulta loputon.
joten on paras aloittaa,
niistä asioista joita PITÄÄ tehdä
jotta voisi päästä tekemään näitä toisia.

aurinko taas.

tyttö tiskaa tiskejä ja sanoo ettei ole koskaan puhunut niin paljon
ja niin pitkään ja kiinnostavasti
kuin minun kanssani
ja me teemme salaatteja
kumarabanaani, minttuquinoa ja vihreän salaatin jossa punajuuri näyttää ihanan punaiselta
ja kummallakin hapanjuuri
ja kefabakteerijuomaa ja ituja
ja käsityöpäivä ja reiki
ja minulla niin pieni huone, jossa sänky täyttää kaiken ja vaatteet lattian
ja kohta poljen töihin
ihana taas pitkästä aikaa asua näin
että pitää polkea töihin
niin kuin vuosi sitten syksyllä omakotitalossa siellä missä oli puita
piti polkea töihin
mutta se oli mukavampi reitti
koska oli järveä ja rantaa ja sellaisia teitä joita eivät autot ajaneet
täällä
kaikki autot omistavat kaikki tiet
ja pyöräilijöiden päälle ajellaan milloin sattuu
ja varmasti sattuu kun niin tapahtuu.

mutta minä olen nyt täällä.
kahden uuden ihmisen kodissa

ja minä yritän opetella olemaan nyt
olemaan murehtimattta olemaan analysoimatta olemaan odottamatta
vaan nyt

on hyvä.

dead things

laulaa emiliana surullisista asioista
ja minulla on matkalaukku pakattuna
ja rasiassa kiviä ja simpukoita
joista en ole varma, olinko se minä, joka ne keräsi
ja onko itsekästä ottaa sellainen josta ei ole varma

onko epänormaalia että teen salaatin ja ajattelen että teen mainoksia
ja korjauksia graduun ja että
istun tässä vain koneella salaattilautanen vierellä oliiveissa kiviä
ja viime yö oli uudessa huoneessa
talossa jossa on puiset seinät ja autojen äänet kuuluu
tieltä
ja kompostoiva vessa ja tyttö joka sanoo "just like that" ja me nauramme
ennen kuin minä poljen liian isolla pyörällä ylämäkiä jotka eivät ole niin kuin nämä
täällä kauempana
ja on arkkitehtimies joka kysyy kuinka minä voin tänään ja että saan soittaa milloin tahansa
ja on kaikki toisella puolella maailmaa
jotka sanovat että olen aina tervetullut takaisin
ja

Years go by
Will I still be waiting
For somebody else to understand
Years go by
If I'm stripped of my beauty
And the orange clouds
Raining in head
Years go by
Will I choke on my tears
Till finally there is nothing left

laulaa tori
ja mies lähti autolla sanottuaan i never forget your smell
enkä minä koskaan ymmärtänyt
toiselta puolelta
miten keskittynyt omiin pianorantoihini

minä sanon onnellinen minä sanon onnellinen ja tiet ovat kapeita ja mutkikkaita
ja minulla on märät hiukset ja hame joka muistuttaa 50-luvusta
ja tiet ovat kapeita ja me laulamme että
all the freaky people make the beauty of the world

mutta kun olen täällä,
meren rannassa ja aurinko laskee minä
laulan toista laulua

Helsinki tule mut hakemaan
tule, nyt mennään
mennään

sitä samaa kuin toisessa saaressa
josta on tullut myös monta muuta laulua
kielillä joita ei ole ja kielellä joka on, mutta alan unohtaa.


mutta kaiketi olen oman onneni valinnut, mitä ikinä se lieneekään.

Hei lukekaapa tämä Mark Boylen kirjoitus
ja kertokaa ketkä on valmiita perustamaan free-economy pohjaisen yhteisön Suomeen!

Yritän saada kaikille halukkaille hänen kirjansa "Moneyless man", mutta suunnitelmissa on suomen kielinen käännös, kunhan kustantaja löytyy. Ehdotuksia tai kontakteja kustantajaksi? Olen luvannut kyseiselle jo miltei Jeesuksen maineesen Briteissä kirinneelle miehelle selvitellä mahdollisuuksia.

Ja muuten, 7.12 taitaa olla kansainvälinen "rahat pois pankista päivä". Ongelma tässä protestissa taitaa olla se, että meillä, jotka tämänkaltaiseen protestiin ottaisimme mielellämme osaa, ei paljon pennejä tileillä pyöri muutenkaan :D

Toivottavasti vietitte onnistunutta "älä osta mitään" - päivää.

tajusin että minun kuva on pakkasesta
siitä kun oli miinuksia niin paljon että vain karvahattuiset uskaltautuivat ulos
ja minä
villamekossani

tämä kuumuus
jota ei tunne kun seisoo kassakoneen takana ja miehet sanovat
you have a beautiful smile
ja sitä hymyilee vaan thanks thanks
sillä tavalla pitää kun on asiakkaita ja
sitä katsoo itseään peilistä ja
ei oikeastaan ymmärrä miten niin monet ovat sanoneet hymyä
kauniiksi
minulla ei ole sellaiset huulet ei sellainen suu
jota voi kääntää ylöspäin
niin kuin yhdellä tytöllä joka osaa ottaa minkä tahansa roolin ja äänen
hänen huulensa ovat aina ylöspäin
niin kuin kissan

mutta kuumuus
on sisällä ja yksi huoneista on tukahduttava
ja minä
teen aurinkokuivatuista tomaateista ja basilikasta hummusta
ja olen ostanut mustikkasorbettiakin
ja istun terassilla ja
autossa minä selitän että minun geenini
ovat kylmiin maihin

ja maalaan
ja maalaan
ja maalaan niin että punaista on sormissa on puhelimessa on poskessa

ja ilta alkaa
ja talo on autio
ja minä näen unta
jossa veli antaa minulle lahjan ja kysyy missä hänen lahjansa on
ja minä alan itkeä koska minulla ei ole
yritän selittää että yritin tehdä hänelle puisen laatikon
mutta se ei onnistunut
ja hän on ihan vieressäni ja halaa ja lohduttaa
ja minä kysyn mitä olisit laittanut laatikkoon?
ei enää unia joissa me lukitsemme toistemme ovet. nyt me tulemme toistemme huoneeseen ja haluamme antaa lahjan. avaamme. avaamme.

ja olen katsonut kuvia kylmästä maasta
olen kaivannut sinne mistä äiti sanoo lunta järvi jäässä
ajattelen teitä siellä
joiden kanssa tahtoisin pidellä kuumaa teekuppia
ja olen kyllästynyt vastaamaan kysymykseen mistä olen ja kuinka kauan olen ollut ja kuinka kauan aion olla

ja yhtäkkiä alkaa laulu
joka soi jatkuvasti kun luuttusin lattioita erään saarivaltion pohjoisosassa
i never wanted your sympathy
i never wanted your trust
i only wanted your everything
- - -
you break down
at my feet

ja minä tein sielläkin taikaa. me kuljimme laavakivillä tytön kanssa
kuljimme ja olimme varmoja että vesiputous pitäisi meidät. minä muistan hänen kätensä. pitkät sormet. hänen kätensä, pitkät. suomessa on sana kaikelle mikä on kättä. täällä ne pitää aina erotella. niin kuin sukupuoletkin.

ystävä kysyy miten minun elämäni on kuin piano
en ole vielä kirjoittanut hänelle
en ole kirjoittanut valkoisista rannoista
joilla ei ole pianoa odottamassa
mutta joissa voi silti piirtää simpukoilla kuvioita
ja
Ada tarvitsi pianonsa, koska se oli hänen äänensä
vapaus.

vaikka emme elä samalla aikakaudella ja talot ovat muuttuneet ja metsien tilalle tullut kaupunkeja
voi olla sama uni

minä kuiskasin miehelle eilen
kuiskasin sellaisia, mitä en ole edes itselleni
ja suuret painavat painot laskeutuivat ja tekivät minusta keveän
kuin kuumeessa
kun kerroin että minun täytyy aina kulkea jotakin kohti
etten ole varma mitä se on
mutta en vain voi pysähtyä ja ruveta elämään niin kuin ihmiset yleensä tekevät
että minä en halua mitään todellista
etten tahdo mitään todellisuudesta
vaikka tykkäänkin puutarhasta, vaikka tykkäänkin ajatuksesta että olisi koti
ja puulattiat ja tuli ja puita
jokin osa minussa on kaikkea sitä vastaan
kieltäytyy uskomasta
että nuo ovat todella sitä mitä tahdon, mitä minun pitää
että minä olen sillä tavalla haaveellinen
että kuvittelen unien olevan parempia
kuvittelen kaikille toiset kasvot
ja minulle ja meidät kaikki johonkin sellaiseen metsään
jonka läpi ei voi kulkea
päästä päähän

kuvittelen että täysikuu voi tulla aina
kun toivoo tähdenlennosta
että täysikuussa on taikaa kun meretkin liikkuu
kuvittelen että voi vain kulkea, väsymättä, lakkaamatta
ja kantaa lasta
että voi kantaa vaikka kuutta lasta eikä ole olemassa sellaista
kuin arki
kuvittelen ettemme tarvitse mitään
muuta kuin toisemme ja unen ja sen että on halu ottaa kädestä kiinni
ja olla koskaan palaamatta
että niin kuin nuuskamuikkunen muumipeikolle aina keväisin jätti,
vain viesti, eikä me koskaan saada tietää missä hän itse asiassa kulki

kuvittelen
että jossain merenalaisessa maailmassa
voi piirtää valaiden ihoon ja kuulla niiden hengityksen
että voi sukeltaa koskaan tarvitsematta pintaa
ja että on kaikkia maanalaisia paikkoja
pieniä taloja tienvarsilla, joita rekkakuski ei ole koskaan huomannut

että istuu ja istuu ja odottaa
istuu istuu ja odottaa ja joka vuosi tajuaa ettei ole taikaa
ettei taikaa ole
ja he sanovat että on, että katso tuota vuorta, katso tuota merta, tuota lintua tai tuota kukkaa
mutta ei se ole sama
kuin piirtää valaan pintaan sormella kuvioita tai jatkaa matkaa
loputtomasti.
ei ole mitään siitä jos istuu hetken ja tuijottaa sitä mitä kaikki muutkin näkevät, jos haluavat.

Olen tullut takaisin
villistä idästä. Yhteensä 17 eri autossa, 22 eri ihmisen kanssa. Ja sitten oli niitä muutamia, joita tapasi vain tiellä, tien laidalla.

Ja rannat olivat aaltoisia
ja puut silottuneet kivien muotoon
ja jättikokoisen ajopuun takana oli kuollut kalkkuna
ja minä lauloin lauloin lauloin sinä päivänä kun synnyin ja tuuli vei äänen ja meri ja aallot

mutta eniten minä nautin kyydeistä, ihmisistä, joita en olisi koskaan muuten kohdannut ja heidän tarinoistaan ja siitä että saatoin olla millainen tyttö tahansa. tarinani kenellekään tuttu.

tänään pitäisi tulla amerikkalainen tyttö. sillä ei ole puhelinta ja se liftaa tänne. on mustia pilviä ja tuuli. ja minä olen istunut koko päivän koneella. viikko ilman ja huomaan elämäni olevan täällä. aamu meni tyttöni kanssa puhellessa ja sitten oli poikakin, unista, kuinka pitää työntää seinää. ja minä nauroin niin etten. ja sitten oli poika islannista ja minä nauroin hänenkin kanssaan ja hänen aksenttinsa kuulosti niin voimakkaalta, olen kai jo tottunut tähän paikalliseen tapaan, siihen että englanti on jonkun äidinkieli.
olen tottunut, tottunut jo.

tuohon ääneen, joka on meri
ja lintuihin jotka laulavat korkealta
ja täysikuuhun en ole tottunut,
en siihen että se tulee silmiin kuin taskulampun valokeila ja minä pidätän hengitystä.

tuuli tuuli, miksi minä aina karkaan tuulisiin saariin.

Olen kirjastossa.
Nykyään minulla on epämukava olo kirjastossa, koska olen hakenut työpaikkaa, jota en saanut, mutta nyt ne mainostavat samaa työpaikkaa kuitenkin uudestaan. Toisissa paikoissa tuntee olonsa heti kotoisaksi
niin kuin luomukaupassa, jonne kävelee sisään ja työskentelee ilmaiseksi ja sitten yhtäkkiä onkin siellä palkkalistoilla. Ehkä se on minun tapani selvitä maailmassa
kävellä sisään ja ryhtyä töihin.

Tänään olen istunut nurmella. Olen istunut puron reunalla ja krikettikentän reunalla. Olen ajanut kaupungin halki neljästi. Ja havainnut, että keskustaan ei voi jättää minnekään pyörää. Kirjaston edessä on ainut sopiva parkki pyörille.

Olen leikannut avokadon halki. Olen ojentanut mansikoita kahdelle eri ihmiselle. Olen jättänyt leivän viestin kanssa kauppaan. Olen avannut kirjan. Olen lukenut autossa. Olen kirjoittanut kirjeitä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, sähköposteja ja nyt tänne. Olen ostanut vihreää paperia ja sulkia. Olen silittänyt koiraa, koiran pää sylissäni. Olen herännyt unesta, jossa pitelin ensimmäistä kertaa kädestä kiinni ja ollut onnellinen, unessa ja herättyäni. Olen ollut levoton, niin levoton etten ole voinut istua paikallani
olen nähnyt että silmissä on pettymystä, jota ei voi näyttää
kahden eri ihmisen silmissä
ja olen tiennyt, että kummallakin vääristä syistä.

Olen tehnyt päätöksen. Olen tehnyt sen eilen
kun kävelin takaisin enkä katsonut puhelintani,
että siihen oli soitettu kolmesti.
Kun seisoin kassakoneen takana ja hymyilin vanhoille ihmisille ja nuorille ja katsoin kelloa ja puhuin suomalaisesta kirjallisuudesta ja kieltäydyin juustosta. Kun oli jo pimeää ja ulkona linnut, ne vieraat, joita ei ole minun maassani, ja minulla leipä uunissa, kaksi leipää, ja heikko valo ja päiväkirjan sivu, josta tulee kirjepaperia.
Ja aamuyöllä, kun herään unestani, olen täysin varma. Kaikki on kirkasta. Ja yhtäkkiä en haluakaan enää mennä.

Ruisleipätaikina kohoamassa,
taas
olen tehnyt jo viisi leipää! Tosin kaksi niistä oli ruisspelttiä
ja lisäksi eilen maailman vegaanipäivän kunniaksi päätin aloittaa vegaanisen ruokavalion.
Luultavasti syön vielä jonkinaikaa maidollisiakin tuotteita, joita meillä on kotona, mutta tästä lähtien en osta mitään eläinkuntaa

paitsi hunajaa, koska ajattelen että se on kuitenkin ekologisempaa kuin rahdata sokeria kaukomailta, nyt kun olen täällä, jossa ei jostain syystä kasvateta juuri lainkaan sokeria.

Ja tein itse kauramaitoa eilen illalla ja tänään muunsin sen yosan tapaiseksi "kaurajukurtiksi" ja nam!

ja meillä on makademiapähkinöitä, joita pitää vasaroida rikki,
yhden metsän salaisessa paikassa on villejä makademiapuita
ja aurinko on joka päivä kuumempi
ja minun vartalo kaipaa karpaloita
äiti kertoo että he poimivat neljä litraa ja kaunis suo
pappa ei edelleenkään muista että on kotona
ja minä kyselen töitä sieltä
sieltä pohjoisesta
ja huomenna aloitan täällä
minun oman, viisi lasta ja värikyniä ja papereita ja paikkoja joissa voi sulkea silmät
pelottaa
entä jos kukaan lapsi ei tykkääkään olla minun kanssa! jos ne menee itkien kotiin!

ja olen ollut myös venekurssilla
oppimissa merisääntöjä ja alkeita siihen jos seilaa

ja minun lintuystävä tulee joka aamu terassille eikä pelkää enää ollenkan. ja minusta tuntuu että tämä on koti. kun ajan kaikkia mutkia ja ajattelen että olen istunut kyydissä niin monta kertaa ja nyt

yöllä näen unta että on sade sisällä
niin kuin eilen lasipurkissa mutta suuremmassa
ja siellä on harmaa sadepilvikin
näen unia joita ei pitäisi ja näen unia joista voi keskustella
näen unia tulevista töistä ja kursseista

ja me ostetaan lauttaliput jouluksi. me ajetaan koko saari ja toiselle saarelle
ja se on sitten lyöty lukkoon. että ei paluuta ennen sitä. mitä ikinä tapahtuukin.

Eilisessä tiedotuslehtisessä oli mun taidekerhon ilmoitus
ja jo kaksi lasta on ilmoittautunut! Jos saan 6 lasta niin aloitan!
Voi kunpa saisin!!!

Olen niin innoissani ja jännittynyt tästä mahdollisuudesta. Nyt minua ei sido mikään opetussuunnitelma tai mikään, me ollaan lasten kanssa ihan vapaita tekemään ihan mitä tahansa ihan ihan mitä tahansa taidetta!

Minun pitää vielä lähettää toiseen paikkaan suunnitelmani ja katsoa millaisen vastaanoton siellä saan. Jeiks!

Ja eilen aallot oli valtavat merestä, mutta rannalla ne olivat ihan pienet
ja oli aurinko aurinko ja minä pelkäsin palavani ja ystävä siinä viltillä vieressä ja kirja nobelkirjalijoiden novelleista ja minulla avokado laukussa.

niin uskomatonta, että avokadot vain kasvavat täällä. ja kohta ne on tosi halpoja. nyt voi jo saada 50 us sntillä yhden, eli n. 25 euron sentillä! miten loistavaa!

ja minä hinnoittelin luomukaupassa eilen neljä tuntia palkatta! tosin sain ihanan lounaan ja sitten omistaja antoi minulle vielä raakasuklaapatukan. jam. ja ystäväni pääsi lähtemään kolme tuntia aikaisemmin, jei!

ja me puhutaan onnellisuudesta. ja minä olen onnellinen. vihdoin.
ruisleipätaikinakin on kohoamassa, ihan perinteistä juurta ilman hiivaa! on hyvä tutustua ihmisiin, on hyvä että löytää ihmisiä joilla on hapanjuurta säilössä ja sitten kun jaksaa vaan hymyillä ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin yhtäkkiä saakin mahdollisuuksia vaikka tehdä taidetta lasten kanssa.

miin onnellinen. niin onnellinen, vihdoin.

Tänään on vaan tuuli
tuulituuli ja sade
tuuli niin että kaikki puut ja ruohot ja pensaat ja talot ja ikkunat ja tulet huojuu ja rämisee.

Minä olen lukenut omaa tekstiäni ja korjannut kielioppia. Olen lukenut kirjaa miehestä, joka elää ilman rahaa. Haluaisin hankkia sen kirjan kaikille ystävilleni. Haluaisin, että kaikki lukisivat sen. Haluaisin että me kaikki rupeaisimme elämään ilman rahaa ja opettaisimme toisillemme kaikkia elämisentaitoja.

Olen avannut oven miehelle, joka ajoi autolla talomme eteen ja kantoi käsissään kaljalaatikkoa.
Hän etsi miestä nimeltä Greg. Minä sanoin että valitettavasti täällä ei asu Greg. Hän kysyi olenko ihan varma. Minä sanoin, luulisin olevani aikalailla varma.

Olen kävellyt edes takaisin ja liittynyt verkostoon "Just for the love of it".
Haluaisin, että kaikki ystäväni liittyisivät sinne. Haluaisin oppia kaikki uusia taitoja. ja miten huomasin siellä taitojani listatessa että minulla on itse asiassa aika vähän jaettavaa. että loppuen lopuksi, yliopisto tai mikään elämässäni, ei ole tehnyt minua kamalan käytännölliseksi. mikään ei ole auttanut minua selviytymään omavaraisesti.

Haluaisin, että maailma voisi olla sellainen, että se olisi normi.

Mutta niin kuin joskus ystäväni eräällä mökillä kirjoittivat ennustuksiin,
minä olen se joka hurahtaa
että juuri minä olen se josta voi kuvitella että hurahdan johonkin lahkoon
sen ei tarvitse olla uskonnollinen lahko
mutta ekologinenkin yhteisö tai vastaava sopii hurahtamiskuvaan hyvin
ja minusta se tuntui loukkaavalta,
että minäkö,
että minäkö se joka hurahdan, minä!

Mutta
lopulta näen yhä selvemmin
että minäpä minä,
minähän se olen joka vuoroin minnekin maailman kolkkaan kääntyy
koska innostun niin. Motivoidun. Mistä milloinkin.

Jotenkin vain tämän pennittömän miehen (Mark Boyle, voitte googlettaa)
ajatukset ovat kaikessa niin samat
ja hän kirjoittaa myös juuri niistä asioista, joita ihmiset yleensä kritisoivat
kun he kritisoivat ihmisiä, jotka haluavat pennittömän maailman
ja hän kirjoittaa niin rehellisesti kaikista niistä ongelmista, joita on kohdannut
ei yhtään kaunistellen. Ja minulle tulee olo
miten paljon voisinkaan tehdä
miten paljon enemmän kuin nyt

vaikka meillä ei olekaan pesukonetta tai televisiota
ja minä pääasiassa pyöräilen tai kävelen ja kasvisruoat ja kasvimaat
mutta silti

minulla on tietokone, jota ilman en voi kuvitella eläväni
niin paljon kirjoittamista tapahtuu täällä, niin paljon nopeammin niin paljon helpommin
en voisi kuvitella kirjoittaneeni graduani käsin! tai
miten ikinä pääsisin suomeen ilman lentokonetta
miten ikinä olisin päässyt tänne Ramonin luo
seilaamalla ehkä
jos joku olisi ottanut minut paattinsa
ja kuinka pitkä matka se
kuinka isoäitini tulee jonkun seilarimiehen paatissa tänne myrskyäviltä meriltä! ja miten kauan siihen pitäisi varata aikaa?
ja miten voisin lukea rahattomasta miehestä jos hänen kirjaansa ei olisi julkaistu
painettu painokoneilla paperille ja kopioitu satoja ellei tuhansia ellei kymmeniätuhansia kopioita. sitten on paperitehtaat, koneet, metsätalous, koneiden osat, öljy koneita liikuttamassa, energia, sähkö,

on vaikea kuvitella maailmaa ilman
kun tuonkin miehen pennitön elämä perustuu sille että hänellä oli joskus pennejä
perustuu siihen että jollain on vielä
perustuu siihen että me olemme jo tuottaneet tätä kaikkea, kaikki on jo.

mutta juuri silloin
ajattelen
että tarvitseeko mitään välttämättä lisää? että eikö voida olla että nyt on jo
että okei
ollaan tuotettu tätä ja tätä ja tätä
mutta tarvitsemmeko enää lisää?
(sitten kysyn että entä minun oma kirja? entä kaikki se musiikki, kaikki ne elokuvat, kaikki ne kirjat, joita ei ole vielä kirjoitettu, tuotettu? entä ne? pitääkö taiteentekeminen suurelle yleisölle lakkauttaa myös?)

ajateltavaa. täällä tuulessa ja sateessa.

Vyöry. Niin kuin asioilla on tapana.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)

ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos

ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen

enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran

luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään

miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä

kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu

ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse

ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan

ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille

opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.

ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään

miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?

mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää

ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä

pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.

Me ajettiin vegaanipojan kanssa Pataua rannalle ja sitten käveltiin kallioita ja kiviä pitkin, kahlattiin rannoille, joilla kumpikaan ei koskaan ollut. Ja koira juoksi ja haukkui aaltoja. Ja poika keräsi merilevää syötäväksi
ja sitten syötiin hedelmiä, joiden nimeä en muista
ja avokadoa ja kiiwejä
ja minä kasasin valkoisista kivistä ja simpukoista kasan
ja poika meni uimaan, hyppäsi aaltoihin
ja sitten me pumppasimme veneen ja veneilimme joessa ja istuimme rannalla
ja puhuimme kaikesta, minä huomasin yhtäkkiä kertovani pojasta
joka ei tahtonutkaan elää
ja perheestä
ja huomenna on elokuvakerho
jonne poika houkutteli minut ja miehen

ja minä taas huomaan takertuvani jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan
sanon minä voin kyllä tulla, kyllä minä voisin kyllä kiitos minä mielelläni tulisin sinne
ja voi ai purjehditte australiaan kyllä minä siis minä en minä osaa purjehtia mutta

ja sitten saan työtarjouksen, joka ei olisi kuin kolmena päivänä viikossa kaksi tuntia kerrallaan
lastenvahtimista
ja minusta tuntuu etten tahdo uhrata sekä kirjapiiriä että elokuvakerhoa sille että pistän lapsille dvd:n pyörimään. mutta sitten minulla ei ole sitäkään työtä ja voiko työstä noin vain kieltäytyä? että hei ehei, en mä haluukkaan, mä mieluummin meen kirjapiiriin ja elokuvakerhoon.

ja vihreäntalon perhe on rikas. niillä on kuusi lasta, lastenhoitaja, miljoona kajakkia ja venettä ja ruohonleikkaajamies, joka tulee ja leikkaa ruohon vaikka koko perhe onkin siellä. ja minä katson kateellisena kuinka kaikki meloo tai soutaa tai veneilee kun meri on peilityyni ja minä hädintuskin saan veneemme käännettyä ympäri ja pumppaan ilmaa ja se valuu koko ajan pois ja kajakki on liian painava ja sitä paitsi Dino vei melan mennessään, joten ei sillä pitkälle ilman melaa pääsisi kuitenkaan.

Ja minä nukahdan kunnes mies soittaa ja sanon että nukun sisällä kun on pää kipeä.
ja koko päivä menee siinä kun silmät muuratut ja pää. ja koko päivä menee vaikka minun piti kiivetä vuorille ja kulkea reitit ja pyöräilläkin. kaikki minun piti tehdä mutta en. ja paperit ovat pinoissa ja kirjeet postittamatta.

ehkä minä menen nyt. kun sade ei ole vielä tullut. pyöräilen pyöräilen tuulettomassa. teillä jotka ovat autoja varten.

tämä aurinko.
toisinaan minusta tuntuu että olen vain sadetyttö.
että olen sellainen kumisaapas villatakki kaulaliinatyttö.
että olen kylmien yksinäisten saarten tyttö
että nämä eteläiset meret ovat minulle liikaa
liikaa valoa liikaa kaikkea sitä mikä on vihreää ja sanotaan kaunista ja upeaa
että minua häikäisevät vain yksinäiset vääntyneet puut
ja lumi, joka tuiskuaa kasvoille
tai tuuli, jolle on enemmän kuin seitsemän sanaa
lohkeileva jää
mustat pilvet koko taivaan yllä ja liikkumattomuus
kun kaikesta tulee pimeää ja kylmää
mutta sitten voi pistää ne kumisaappaat ja villapaidan ja kaulaliinan
ja kävellä katuja joita ei kävele kukaan muu kuin ne joiden täytyy
päästä töistä kotiin tai kauppaan ja minä
jolla on kumisaappaat ja villapaita ja kaulaliina
ja ehkä sadetakkikin
ja minä kävelen koska voin kävellä, koska ei ole pakko
ja kaikki vesi ja kaikki puut ovat sateessa, ne eivät voi paeta minnekään
ja minä tulen niiden luo
eikä haittaa että hiuksista tulee märät
ei haittaa vaikka villapaita kastuu tai lapaset
kun pääsee kotiin voi heittää märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle
ja laskea kuumaa vettä kylmän päälle
ei haittaa yhtään

ehkä minä olen sateen tyttö
joka luuli
että kun on aurinko on kaikki
että kun on valo on kaikki että on helppo hengittää kun iho tummuu ja pisamat
tulevat näkyviin ja hiukset vaalenevat ja voi katsoa kuinka mullan alta tulee esiin vihreät versot ja puut ja kukat ja kaikki niin vihreää ja rakastettavaa
että kukapa ei olisi onnellinen sellaisessa maassa
kun ei ole pimeää paitsi öisin ja aikaisin aikaisin aamulla
että kukapa ei hymyilisi päivittäin kun on aina kevät tai kesä tai alkusyksy.

mutta ehkä minä olenkin sateen tyttö ja kylmistä maista.
ehkä minä tarvitsen vastakohdan
jos on vastakohta
niin kuin peili
niin sitten on toinenkin puoli.

Tänään sohavasurffarit lähti. Talo oli eilen täysi vieraista. Oli kolme saksasta, yksi balleriinatyttö ja kaksi muuta, jotka olivat hiljaisempia ja eivät oikein tienneet miten päin olla. Raukat, juuri lopettaneet koulun ja miettivät nyt mitä tehdä elämällään, hassua, että 19-vuotiaat tuntuu niin nuorilta! Ja sitten oli se mies,
se on taas takaisin, mutta tänään hän on katsomassa asuntoja, joten ehkä hän lähtee täältä aikaisemmin kuin minä
ja olen niin virkistynyt auringosta ja uusista ihmisistä ja siitä että saan hymyillä ja hoitaa puutarhaa ja veistää veistä Manuka-puusta
että en jaksa välittää yhdestä isosta vauvasta, jolla on vitamiinipurkki ja valokuva tyttöystävästään nyt meidän olohuoneessa, patjansa vieressä.

Ja minä halusin tänään suurperheen
kun katsoin miten isä ja äiti ja kuusi lasta riemuitsivat rannallamme. He ovat vihreän talon asukit, tai lomailijat, kun on kouluilla loma, kevätloma, mikä lie
ja lapset olivat niin riehakkaita keskenään ja laittoivat verkkoa ja sellaista
ja ajattelin miten paljon niistä lapsista on seuraa toisilleen
ja sitten on rotta joka ei koskaan jätä kompostia rauhaan
ja pyykit tuulessa kuivumassa
ja sotkuiselle paperipöydälle jätetty sydämenmuotoinen suklaarasia. Thank you. siinä lukee kirjoitettuna tussilla. Voi mikä suloinen balleriinatyttö.

Ja minulla olo, että olen vanha. En vanhavanha, mutta että täällä minä asun merenrantatalossa miehen kanssa ja hoidan puutarhaa ja majoitan seikkailijanuoria. Nuoria, jotka tulevat tänne ja ihastelevat rantoja ja puita ja maailmaa. Niinhän minäkin, mutta sitten kuitenkin minun pöytä on täynnä papereita ja kirjoittelen sähköposteja Uuden-Seelannin opetusministeriöön!

Ja huomenna tulee poika, joka kutsui meidät kasvissyöntifestivaaleille ja tuo koiransa mukanaan. Minä sanoin, ettei se saa sitten tappaa Kiwi lintuja. Ja lampaankin piti tulla, toisesta perheestä, mutta ei se nyt tulekaan. Pieni karitsa, joka on kasvanut kyllä aika muhevaksi.
Ja yhtäkkiä on kesä ja tuulista ja kesä ja ihmisiä kaikista maailmoista ja ilta ja tuli ja minä nojaan päätäni toista vasten ja on yö ja me kuiskitaan siitä miten erilaisia vieraita ihmiset on ja se mies, joka etsii omaa taloaan, puhuu niin kovalla äänellä että meitä alkaa naurattaa
ja minä näen tähdet ikkunasta
ja kuulen aallot
ja kirjoitan tuhat sähköpostiviestiä ja suunnitelmaa sinne ja tänne ja sinne ja tänne ja annan puhelinnumeroni sinne ja tänne ja kitken hikipäässä pisteleviä kasveja
ja päätän olla tekemättä leipää koska kovat leivät on pehmenneet
ja kastelen yrtit ja katselen niitä
katselen kaikkea sitä mikä on kasvanut täällä neljän kuukauden aikana

neljän kuukauden

ja katselen vuolemaani veistä
ja lakkaan sen ruokaöljyllä
ja katselen sitä uudestaan
ja pakkaan kummitädilleni lähtevät lasinaluset moniin muoveihin ja pahveihin ja

minä ajattelen että tämäkin voisi olla ammatti
että joillakin on
tämä
että veitsi kädessä vuolee ja sitten katsoo kättensä töitä
pakkaa sen muoviin
ja aloittaa uuden
veitsen lasinalusen tuolin lusikan kupin pöydän sängyn

ja minun nenä ja posket on palaneet
ei Samoan kuumuudessa vaan ihan vaan veistä vuollessa. Punanaama oon, mutta entäs sitten.