unia
minä olen nähnyt
kovasti
ja olen hetken kuvitellut todenkin
olevan unta

minun piti mennä postiin
juuri nyt
juuri nyt olla kadulla
ja matkalla postiin matkalla matkalla käydä verotoimistosssa

mutta luin taas
kuinka ihmiset tahtovat kylmän maailman
en voi käsittää kuinka
sillä ei olisi väliä
mitä me tunnemme

ulkona on juuri sellaista
että pitäisi kirjoittaa sisällä
ja pirun autot.
se tuntuu niin turhalta. niin kovasti turhalta että kadun koko ajan sitä että edes aloitin sen.

turhautuminen turhautuminen.

mutta ne hetket unohtaa
niin kovin helposti
kun katsoo katolta kaupunkia ja on tuuli
ja kivun

kaikki puut minä kiipeän kun pääsen metsään
niiden välistä
ehkä näkisin veden ja linnut
ja perhosilla on suomut
ne eivät sittenkään ole niin erilaisia
meri ja taivas

voisinkohan perua autokoulun tänään. jos soittaisin etten pääse.
siihen on tunti aikaa. onko se liian vähän.

äh. en minä uskalla soittaa. minusta on kauheaa soittaa virallisiin paikkoihin.
ja juuri nyt.

eilen olin onnellinen.
ensin.
ajattelin että minulla on tosi mukavia kursseja ja että olen rakastunut
sitten minä näin millainen maailma tämä on
ja tajusin kuinka en viihdy täällä lainkaan
kuinka minä alan taas vihata ihmisiä
vain siksi että he ovat ihmisiä ja muuttuneet
toistensa kaltaisiksi ja silti
niin erilaisiksi etteivät he ymmärrä toisiaan
ja minä olen ihminen
aivan samanlainen kuitenkin
turhaan minä yritän yksin erottautua
ja sanoa että olen jotain muuta
että kyllä
kyllä minä olen enemmän puita ja vesiä ja kaloja ja lintuja ja kettuja
ja siellä missä muut eivät ole
että minä ymmärrän
että minä tiedän miten maailman olisi hyvä
miten kaikkien olisi hyvä
kuvittelenko minä edelleen olevani Jeesus, niin kuin lapsena?
niin kuin silloin kun katselin keittiönikkunasta sadetta ikkunassa
ja pelkäsin kuollakseni että tulen raskaaksi niin kuin Maria
koska minä olen jumalan valittu. minun täytyy olla. niin erityinen minä olen.

ja minä olen aina kuvitellut olevani vahva
herkkä kyllä
mutta sillä tavalla vahva että minua ei voi murskata
että en anna ihmisille tilaisuutta
en päästä heitä niin lähelle että he voisivat
oikeasti satuttaa minua
he eivät voi tehdä minulle mitään, minä ajattelen
minä saan heistä kyllä kovin helposti tietää
millä heidät pistän kuoliaaksi
ei tarvita kuin katse
hetki hiljaisuutta ja he ovat jo minun
jokainen

mutta eihän se ole ollenkaan niin
minä suuruudenhullu
en tajua omaa pienuuttani, en tosiaankaan omaa kokoani
kuvittelen valtani aina suuremmaksi kuin se todellisuudessa on
ja toisten vallan minuun pienemmäksi.

minä tajusin
yhtäkkiä minä tajusin
että minut voisi rikkoa niin helposti
että kuka tahansa

minut voi tappaa
ei se ole vain unta

ja minusta tuntuu
että kun on tajunnut jotain tuollaista
kokenut sen tunteen
että seisookin itse sillä ohuella langalla ja toisella on sakset
ei voi enää teeskennellä
ei voi enää olla julma
eikä syyttää yhtäkään ihmistä siitä
että he ovat ihmisiä

minä se olen

ja olen kuvitellut olevani lauseissani se ulkopuolinen
se juuri
mutta nyt minä ymmärrän
että olen toden totta myös ne muut
ne jotka kuolevat
ja ne jotka eivät lähde.