muistoa

en minä sitten erottanutkaan
lehtikuoriaista maakitäjäisestä
enkä hyppyhäntäistä esihyönteisestä

mutta läpi pitäisi mennä, oikein hyvin läpi.

eikä sillä loppuen lopuksi ole minulle väliä
ne mitkä tiesin, minä tiesin ja ne joissa tein virheen, olin epävarma
ja olen oppinut hirmuisesti
todella paljon

ja se kai on pääasia. ja olen kiinnostunut yhä enemmän. sekin kai on.

kävin katsomassa näytelmää.
kuulin tänään että se olisi tekotaiteellista paskaa, josta ei saa mitään selvää ja alastomuus ei ole perusteltua.

minusta alastomuus oli perusteltua. olisi voinut olla jopa enemmän.
minusta siinä oli pointti, tärkeä pointti.
mutta olisi siitä voinut paljon karsiakin, jättää sanomatta
ja toisto voi olla tehokasta, jos sitä osaa sopivissa määrin käyttää. liika on aina liikaa.
ja pitää osata lopettaa ajoissa.

mutta ei kukaan ole vielä ammattilainen harjoitellessaan. enkä minä.
ja minusta on hienoa että ihmiset tekevät. että heillä on rohkeus tehdä.

itseltäni rohkeus puuttuu, usein
ja siksi on helppo katsoa kriittisin silmin suu alaspäin kääntyneenä täältä nimimerkkinsä takaa

muka jotain teatterista ymmärtäisin

ehkä olen vain kateellinen. olen niille kateellinen jotka ovat ytimessä ja voivat tehdä
ja minä jään tänne reunalle nyrpistelemään nenääni enkä koskaan pääse enää tekemään

kaipaan niin paljon teatteria
kaipaan

ja niitä ihmisiä jotka tunsin Helsingissä
tahtoisin heidän kanssa

minulla on niin suuri kynnys näihin ihmisiin täällä. en minä tahdo heitä. en tahdo edes tutustua. minulla on jo näyttelijäystäviä. minulla on teatteriystäviä jo. en tahdo uusia, tahdon tytön jonka ääntä ei voi olla, joka näyttelee niin ettei hän edes tajua kuinka hyvä on, ei koskaan korosta itseään, sitä vain lumoutuneena katsoo ja ihailee ja ihailee, kuuntelee ääntä ja voisi antaa hänen tehdä mitä tahansa, vaikka soittaa klarinettia, se riittäisi
ja tytön joka ei myöskään usko kykyihinsä, joka ei koskaan usko riittävänsä, mutta lumoaa kaikki, menee tanssimaan kuuban kaduille vielä, niin hän sanoo, enkä epäile
ja tytön joka on elokuviensa elokuva, tytön jonka kanssa tanssimme ja joka on siellä missä hänen kuulukin olla, vaikka täällä on ikävä
ja pojan jonka tapasin junassa pitkästä aikaa ja josta tulee oikea näyttelijä, joka on oikeasti hirmu taitava, niin taitava eikä silti yhtään pelottava
ja oli ehkä paljon lahjakkaampia kuin he, tai ei, ei ollut, mutta paljon enemmän esillä olleita, joita en halua. heitä minä en tahdo, koska heille en uskaltaisi sanoa, heitä en uskaltaisi edes katsoa
ja siksi minusta ei koskaan voisi tulla ohjaajaa,
sillä minulta puuttuu kylmyysrohkeus
minulla on ehkä kuvat mutta ei ääntä

ja kaipaan vain sitä että kaikesta huolimatta voisimme yhdessä tehdä

että ripustamme hirsiä koko päivän vain sitä yhtä iltaa varten
siimaa
että on se tunne

minulle teatteri on yhdessä

enkä tahdo mennä yhteen ellen oikeasti tahdo

ikävä valaita

ikävä sitä tyttöä joka on nähnyt suden

ikävä sitä josta tulee pikkuhiljaa aikuinen, kun on jo kaasonakin

ikävä ehkä niitä joista toinen paastosi ja toinen uskoi jumalaan

ikävä sitäkin jonka täytyi piiloutua ettei vanhemmat näe kuinka se leikkii metsässä

ehkä vähän sitä joka uskalsi vain harvoin katsoa silmiin ja vain varovasti koskettaa
ja vasta sitten kun

ikävä sitä joka oli pieni ja kasvoi ja tuli pidemmäksi

sitä jota pelkään

ikävä ei ole yhtään sitä josta kirjoitin luulen rakastavani häntä
hänestä minä vain kuvittelin ja ihailin niin paljon etten osannut itse olla olemassa, yhtään
kunnes hän meni niin kauas että pystyin näkemään kuinka me emme kuulu yhteen
merirokoista ja yhteisestä juomasta huolimatta
se oli vain pääni sisällä

eikä ikävä ole sitä
joka opetti veljeni polttamaan

eikä ketään niistä miehistä jotka jaksoivat ehdotella ja
vuosista toiseen
kunnes olin jo niin iso etten enää olisi mahtunut syliin

minun on ikävä tyttöjä johon en koskaan tutustunut
oikeastaan niitä kaikkia
ja poikia joihin ystäväni tutustuivat ja ne joihin en koskaan tutustunut

en tiedä onko minun ikävä sitä
jonka leppäkertut päästin vapauteen ja jolle kirjoitin huijaus rakkauskirjeen

sitä en ikävöi jonka selkä oli ruma ja josta kirjoitin porvaripoliisinpoikamilitantti
tai ehkä vähän
ehkä sitä tunnetta joka minulle tuli kun hän tarttui käteeni tai kun hän kertoi mitä metallia ja mitä mitä missäkin sormuksessa on

ikävöin vaaria
josta en muista mitään
muuta kuin suklaaleppäkertut ja berliinimunkit ja äänen joka on meillä videolla
sen kun vedetään sitä vauvalelua ja lehmä ammuu

mummia.

pientä poikaani josta on tulossa niin iso että hän haluaa tappaa kaikki ne ukot joilla minä leikin ja katsoo elokuvasta vain taistelukohtaukset

tiiaserkkua
jonka kanssa istuttiin mummon ja papan sängyllä ja ennustettiin

ehkä ikävä niitä
aikoja
kun voitiin riidellä ja sitten sovittiin
että itkettiin ja minä raavin ja en voinut vastata puhelimeen vaikka se soi
kun mentiin pahvilaatikkoon
kun minä olin huonompi kun minä olin pienempi
ja silti minä tilasin aina pitsat

tai ehkä minusta tuntuu vaan oudolta
että täällä minä olen
kaikesta poissa mikä on joskus ollut
ihmiset jotka ovat olleet eivät ole täällä
eivät ole monet elämässäni enää ollenkaan
ehkä on vain outoa
että minä edes kirjoitan tänne

koska ei näillä ole merkitystä kuin minulle
ja minullekin vain silloin kun ajattelen

tähtiä
tänä syksynä menen vihdoin tähtitoriin
vaikka se ei tule olemaan samanlainen
ei voisi olla ikinä koskaan
kokemus kuin ensimmäinen kerta Helsingissä
haluan nähdä
ilmaa

puita olen jo nähnyt ja järven, merenkin aina silloin tällöin
tuli paloi kun olin kotona

ikävä sitä hetkeä
kun seisoin rannassa veneen vieressä ja katsoin vettä
äiti ja isi huutavat että pitää mennä mutta minä jään