ahdistun ahdistuksesta
siitä kun tietää mutta ei voi tehdä mitään

ja sitten ei ole hyvä olla kuin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei yksinkertaisesti tarvitse olla
mitään
yhtään mitään

jos voisi aina lekotella patjalla joka pitäisi siirtää pois
voisi aina nauraa nauraa vain sille että suupielet alaspäin

kunpa heidi muuttaisi jo jyväskylään
kunpa minä asuisin edes helsingissä

joskus on sellaista

ettei osaa elää siellä olenkaan missä pitäisi
että hetkittäin vain
ja sittenkin on asioita jotka eivät oikeasti edes kuulu
ja silti miettii koko loppupäivän
pelastusarmeijan tädit ja kaikki sellaiset

eikä kukaan tahallaan
tietenkään
kenestäkään ei ole kiva ettei ole kiva
tietenkään
enkä minä sano taaskaan mitään suoraan koska eihän sitä tarvitse

kaikki voivat löytää itsensä ja elämänsä
niinhän se on

ja unissa sitä juoksee pimeiden polkujen läpi unien saareen
mutta piti mennä uuteen eikä sinne vanhaan
ja sen muistaa vasta naisen kotona, joka tekee käsillään kannuja ja kulhoja
jotka muuttuvat puhallettaviksi vaaleanpunaisiksi repuiksi ja barbiekuvioisiksi kannuiksi

ja sitten melkein tappaa vahingossa tanskalaisen lapsen
it's ok, vanhemmat sanovat
ja voi taas jatkaa matkaa
kotiin,
jossa äiti ja isä odottavat vihaisesti koska on ajanut autoa huonosti, käsijarru löysällä (?)

ja kuuma kuuma
ulkona niin tukahduttava
että voisi asua järvessä
joka ei ole täällä
joka on kaupungissa jossa joskus on ollut lapsi
ja niin hymyillen joka päivä mennyt rannalle
niin pitkäksi aikaa veteen kunnes on ollut ruoka
jota on pyöritellyt haarukalla haluttomana kaipaava katse ulos

ja tiimarin täti oli äkäinen kun tämä osti vain klemmareita eikä edes löytänyt niitä ja sitten täti näytti värikkäitä ja oli pakko
essee on palautettu ja tulevista opinnoista keskusteltu

siksi en kai voi lukea toisten ihmisten blogejakaan
ahdistun liikaa
ja ahdistun kai siksi että niin on
asian laita
minä kerään tunnetiloja toisilta
en kai osaa sitten itse olla
tällainen tyhmä tarkkailija
joka vain on kerää ja hiljaa osaamatta sanoa sanaakaan

ikävä pinjaa.

ikävä tinttiä.

he ovat ystäviä.

ikävä annaakin.
ja mirreä. ja mirvaa. ja suppanaa.
niin ja heidiä, tietysti. mutta senhän sanoinkin jo.

ja yhtäkkiä heitä on niin paljon
ettei heitä enää haluakaan
koska eihän koskaan ryhmä
niin kuin yksitellen

oli kaivannut niitäkin jotka näki tänään
mutta näki niin nopeasti
niin ohimennen ettei se tuntunutkaan miltään

ja niin kai se on kaikkien kanssa.
osaa vain kuvitella.
osaa taas matkat ei minkään välillä
yöt lauttasaaren lattialla ja päivät

sen että voisi

mahdollisuuden

aina sen

sitten kun onkin tässä ei osaa sanoa mitään.
ei mitään.
ja siksi pitää mennä metsään
on parempi mennä metsään
niin ei tiedä että kellään on paha olo
ei tiedä että on kerrostaloja että on katuja joilla voi kohdata että tie että loputon tie edestakaisin ja palosireenit ambulanssisireenit poliisisireenit

ei tiedä kuka on menettänyt ja mitä

voi katsella kaloja jotka eivät osaa aavistaa
laiturinrakosista
pistää mansikoita heinän läpi
ja pitää silmiä kiinni

mutta nehän ovat
vain sellaisia kuvia
sellaisia kuvia jotka eivät näy edes unissa
unissa on vain pimeitä polkuja ja epämääräinen saari
merivirtoja joita pelätä ihmisiä jotka huutavat ja joille huudetaan
alastomia naisia ja sukupuolielimiä rakkaita jotka muuttuvat ovia joita avataan
ja tunnelma jota ei koskaan voi olla oikeasti

ikävä kuvia
joita ei voi olla oikeasti
niitä
jotka eivät ole unista. eivät lainkaan.
vaan sitä, kun maataan kori täynnä puolukoita nurmella ja ollaan toistemme kaltaisia
ensimmäistä kertaa.