Sade, tuli, päänsärky.

Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.

Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.

Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.

Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.

Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.

Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.

Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.

Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.

You stepped into these days.