Hei lukekaapa tämä Mark Boylen kirjoitus
ja kertokaa ketkä on valmiita perustamaan free-economy pohjaisen yhteisön Suomeen!

Yritän saada kaikille halukkaille hänen kirjansa "Moneyless man", mutta suunnitelmissa on suomen kielinen käännös, kunhan kustantaja löytyy. Ehdotuksia tai kontakteja kustantajaksi? Olen luvannut kyseiselle jo miltei Jeesuksen maineesen Briteissä kirinneelle miehelle selvitellä mahdollisuuksia.

Ja muuten, 7.12 taitaa olla kansainvälinen "rahat pois pankista päivä". Ongelma tässä protestissa taitaa olla se, että meillä, jotka tämänkaltaiseen protestiin ottaisimme mielellämme osaa, ei paljon pennejä tileillä pyöri muutenkaan :D

Toivottavasti vietitte onnistunutta "älä osta mitään" - päivää.

tajusin että minun kuva on pakkasesta
siitä kun oli miinuksia niin paljon että vain karvahattuiset uskaltautuivat ulos
ja minä
villamekossani

tämä kuumuus
jota ei tunne kun seisoo kassakoneen takana ja miehet sanovat
you have a beautiful smile
ja sitä hymyilee vaan thanks thanks
sillä tavalla pitää kun on asiakkaita ja
sitä katsoo itseään peilistä ja
ei oikeastaan ymmärrä miten niin monet ovat sanoneet hymyä
kauniiksi
minulla ei ole sellaiset huulet ei sellainen suu
jota voi kääntää ylöspäin
niin kuin yhdellä tytöllä joka osaa ottaa minkä tahansa roolin ja äänen
hänen huulensa ovat aina ylöspäin
niin kuin kissan

mutta kuumuus
on sisällä ja yksi huoneista on tukahduttava
ja minä
teen aurinkokuivatuista tomaateista ja basilikasta hummusta
ja olen ostanut mustikkasorbettiakin
ja istun terassilla ja
autossa minä selitän että minun geenini
ovat kylmiin maihin

ja maalaan
ja maalaan
ja maalaan niin että punaista on sormissa on puhelimessa on poskessa

ja ilta alkaa
ja talo on autio
ja minä näen unta
jossa veli antaa minulle lahjan ja kysyy missä hänen lahjansa on
ja minä alan itkeä koska minulla ei ole
yritän selittää että yritin tehdä hänelle puisen laatikon
mutta se ei onnistunut
ja hän on ihan vieressäni ja halaa ja lohduttaa
ja minä kysyn mitä olisit laittanut laatikkoon?
ei enää unia joissa me lukitsemme toistemme ovet. nyt me tulemme toistemme huoneeseen ja haluamme antaa lahjan. avaamme. avaamme.

ja olen katsonut kuvia kylmästä maasta
olen kaivannut sinne mistä äiti sanoo lunta järvi jäässä
ajattelen teitä siellä
joiden kanssa tahtoisin pidellä kuumaa teekuppia
ja olen kyllästynyt vastaamaan kysymykseen mistä olen ja kuinka kauan olen ollut ja kuinka kauan aion olla

ja yhtäkkiä alkaa laulu
joka soi jatkuvasti kun luuttusin lattioita erään saarivaltion pohjoisosassa
i never wanted your sympathy
i never wanted your trust
i only wanted your everything
- - -
you break down
at my feet

ja minä tein sielläkin taikaa. me kuljimme laavakivillä tytön kanssa
kuljimme ja olimme varmoja että vesiputous pitäisi meidät. minä muistan hänen kätensä. pitkät sormet. hänen kätensä, pitkät. suomessa on sana kaikelle mikä on kättä. täällä ne pitää aina erotella. niin kuin sukupuoletkin.

ystävä kysyy miten minun elämäni on kuin piano
en ole vielä kirjoittanut hänelle
en ole kirjoittanut valkoisista rannoista
joilla ei ole pianoa odottamassa
mutta joissa voi silti piirtää simpukoilla kuvioita
ja
Ada tarvitsi pianonsa, koska se oli hänen äänensä
vapaus.

vaikka emme elä samalla aikakaudella ja talot ovat muuttuneet ja metsien tilalle tullut kaupunkeja
voi olla sama uni

minä kuiskasin miehelle eilen
kuiskasin sellaisia, mitä en ole edes itselleni
ja suuret painavat painot laskeutuivat ja tekivät minusta keveän
kuin kuumeessa
kun kerroin että minun täytyy aina kulkea jotakin kohti
etten ole varma mitä se on
mutta en vain voi pysähtyä ja ruveta elämään niin kuin ihmiset yleensä tekevät
että minä en halua mitään todellista
etten tahdo mitään todellisuudesta
vaikka tykkäänkin puutarhasta, vaikka tykkäänkin ajatuksesta että olisi koti
ja puulattiat ja tuli ja puita
jokin osa minussa on kaikkea sitä vastaan
kieltäytyy uskomasta
että nuo ovat todella sitä mitä tahdon, mitä minun pitää
että minä olen sillä tavalla haaveellinen
että kuvittelen unien olevan parempia
kuvittelen kaikille toiset kasvot
ja minulle ja meidät kaikki johonkin sellaiseen metsään
jonka läpi ei voi kulkea
päästä päähän

kuvittelen että täysikuu voi tulla aina
kun toivoo tähdenlennosta
että täysikuussa on taikaa kun meretkin liikkuu
kuvittelen että voi vain kulkea, väsymättä, lakkaamatta
ja kantaa lasta
että voi kantaa vaikka kuutta lasta eikä ole olemassa sellaista
kuin arki
kuvittelen ettemme tarvitse mitään
muuta kuin toisemme ja unen ja sen että on halu ottaa kädestä kiinni
ja olla koskaan palaamatta
että niin kuin nuuskamuikkunen muumipeikolle aina keväisin jätti,
vain viesti, eikä me koskaan saada tietää missä hän itse asiassa kulki

kuvittelen
että jossain merenalaisessa maailmassa
voi piirtää valaiden ihoon ja kuulla niiden hengityksen
että voi sukeltaa koskaan tarvitsematta pintaa
ja että on kaikkia maanalaisia paikkoja
pieniä taloja tienvarsilla, joita rekkakuski ei ole koskaan huomannut

että istuu ja istuu ja odottaa
istuu istuu ja odottaa ja joka vuosi tajuaa ettei ole taikaa
ettei taikaa ole
ja he sanovat että on, että katso tuota vuorta, katso tuota merta, tuota lintua tai tuota kukkaa
mutta ei se ole sama
kuin piirtää valaan pintaan sormella kuvioita tai jatkaa matkaa
loputtomasti.
ei ole mitään siitä jos istuu hetken ja tuijottaa sitä mitä kaikki muutkin näkevät, jos haluavat.

Olen tullut takaisin
villistä idästä. Yhteensä 17 eri autossa, 22 eri ihmisen kanssa. Ja sitten oli niitä muutamia, joita tapasi vain tiellä, tien laidalla.

Ja rannat olivat aaltoisia
ja puut silottuneet kivien muotoon
ja jättikokoisen ajopuun takana oli kuollut kalkkuna
ja minä lauloin lauloin lauloin sinä päivänä kun synnyin ja tuuli vei äänen ja meri ja aallot

mutta eniten minä nautin kyydeistä, ihmisistä, joita en olisi koskaan muuten kohdannut ja heidän tarinoistaan ja siitä että saatoin olla millainen tyttö tahansa. tarinani kenellekään tuttu.

tänään pitäisi tulla amerikkalainen tyttö. sillä ei ole puhelinta ja se liftaa tänne. on mustia pilviä ja tuuli. ja minä olen istunut koko päivän koneella. viikko ilman ja huomaan elämäni olevan täällä. aamu meni tyttöni kanssa puhellessa ja sitten oli poikakin, unista, kuinka pitää työntää seinää. ja minä nauroin niin etten. ja sitten oli poika islannista ja minä nauroin hänenkin kanssaan ja hänen aksenttinsa kuulosti niin voimakkaalta, olen kai jo tottunut tähän paikalliseen tapaan, siihen että englanti on jonkun äidinkieli.
olen tottunut, tottunut jo.

tuohon ääneen, joka on meri
ja lintuihin jotka laulavat korkealta
ja täysikuuhun en ole tottunut,
en siihen että se tulee silmiin kuin taskulampun valokeila ja minä pidätän hengitystä.

tuuli tuuli, miksi minä aina karkaan tuulisiin saariin.

Olen kirjastossa.
Nykyään minulla on epämukava olo kirjastossa, koska olen hakenut työpaikkaa, jota en saanut, mutta nyt ne mainostavat samaa työpaikkaa kuitenkin uudestaan. Toisissa paikoissa tuntee olonsa heti kotoisaksi
niin kuin luomukaupassa, jonne kävelee sisään ja työskentelee ilmaiseksi ja sitten yhtäkkiä onkin siellä palkkalistoilla. Ehkä se on minun tapani selvitä maailmassa
kävellä sisään ja ryhtyä töihin.

Tänään olen istunut nurmella. Olen istunut puron reunalla ja krikettikentän reunalla. Olen ajanut kaupungin halki neljästi. Ja havainnut, että keskustaan ei voi jättää minnekään pyörää. Kirjaston edessä on ainut sopiva parkki pyörille.

Olen leikannut avokadon halki. Olen ojentanut mansikoita kahdelle eri ihmiselle. Olen jättänyt leivän viestin kanssa kauppaan. Olen avannut kirjan. Olen lukenut autossa. Olen kirjoittanut kirjeitä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, sähköposteja ja nyt tänne. Olen ostanut vihreää paperia ja sulkia. Olen silittänyt koiraa, koiran pää sylissäni. Olen herännyt unesta, jossa pitelin ensimmäistä kertaa kädestä kiinni ja ollut onnellinen, unessa ja herättyäni. Olen ollut levoton, niin levoton etten ole voinut istua paikallani
olen nähnyt että silmissä on pettymystä, jota ei voi näyttää
kahden eri ihmisen silmissä
ja olen tiennyt, että kummallakin vääristä syistä.

Olen tehnyt päätöksen. Olen tehnyt sen eilen
kun kävelin takaisin enkä katsonut puhelintani,
että siihen oli soitettu kolmesti.
Kun seisoin kassakoneen takana ja hymyilin vanhoille ihmisille ja nuorille ja katsoin kelloa ja puhuin suomalaisesta kirjallisuudesta ja kieltäydyin juustosta. Kun oli jo pimeää ja ulkona linnut, ne vieraat, joita ei ole minun maassani, ja minulla leipä uunissa, kaksi leipää, ja heikko valo ja päiväkirjan sivu, josta tulee kirjepaperia.
Ja aamuyöllä, kun herään unestani, olen täysin varma. Kaikki on kirkasta. Ja yhtäkkiä en haluakaan enää mennä.

Ruisleipätaikina kohoamassa,
taas
olen tehnyt jo viisi leipää! Tosin kaksi niistä oli ruisspelttiä
ja lisäksi eilen maailman vegaanipäivän kunniaksi päätin aloittaa vegaanisen ruokavalion.
Luultavasti syön vielä jonkinaikaa maidollisiakin tuotteita, joita meillä on kotona, mutta tästä lähtien en osta mitään eläinkuntaa

paitsi hunajaa, koska ajattelen että se on kuitenkin ekologisempaa kuin rahdata sokeria kaukomailta, nyt kun olen täällä, jossa ei jostain syystä kasvateta juuri lainkaan sokeria.

Ja tein itse kauramaitoa eilen illalla ja tänään muunsin sen yosan tapaiseksi "kaurajukurtiksi" ja nam!

ja meillä on makademiapähkinöitä, joita pitää vasaroida rikki,
yhden metsän salaisessa paikassa on villejä makademiapuita
ja aurinko on joka päivä kuumempi
ja minun vartalo kaipaa karpaloita
äiti kertoo että he poimivat neljä litraa ja kaunis suo
pappa ei edelleenkään muista että on kotona
ja minä kyselen töitä sieltä
sieltä pohjoisesta
ja huomenna aloitan täällä
minun oman, viisi lasta ja värikyniä ja papereita ja paikkoja joissa voi sulkea silmät
pelottaa
entä jos kukaan lapsi ei tykkääkään olla minun kanssa! jos ne menee itkien kotiin!

ja olen ollut myös venekurssilla
oppimissa merisääntöjä ja alkeita siihen jos seilaa

ja minun lintuystävä tulee joka aamu terassille eikä pelkää enää ollenkan. ja minusta tuntuu että tämä on koti. kun ajan kaikkia mutkia ja ajattelen että olen istunut kyydissä niin monta kertaa ja nyt

yöllä näen unta että on sade sisällä
niin kuin eilen lasipurkissa mutta suuremmassa
ja siellä on harmaa sadepilvikin
näen unia joita ei pitäisi ja näen unia joista voi keskustella
näen unia tulevista töistä ja kursseista

ja me ostetaan lauttaliput jouluksi. me ajetaan koko saari ja toiselle saarelle
ja se on sitten lyöty lukkoon. että ei paluuta ennen sitä. mitä ikinä tapahtuukin.

Eilisessä tiedotuslehtisessä oli mun taidekerhon ilmoitus
ja jo kaksi lasta on ilmoittautunut! Jos saan 6 lasta niin aloitan!
Voi kunpa saisin!!!

Olen niin innoissani ja jännittynyt tästä mahdollisuudesta. Nyt minua ei sido mikään opetussuunnitelma tai mikään, me ollaan lasten kanssa ihan vapaita tekemään ihan mitä tahansa ihan ihan mitä tahansa taidetta!

Minun pitää vielä lähettää toiseen paikkaan suunnitelmani ja katsoa millaisen vastaanoton siellä saan. Jeiks!

Ja eilen aallot oli valtavat merestä, mutta rannalla ne olivat ihan pienet
ja oli aurinko aurinko ja minä pelkäsin palavani ja ystävä siinä viltillä vieressä ja kirja nobelkirjalijoiden novelleista ja minulla avokado laukussa.

niin uskomatonta, että avokadot vain kasvavat täällä. ja kohta ne on tosi halpoja. nyt voi jo saada 50 us sntillä yhden, eli n. 25 euron sentillä! miten loistavaa!

ja minä hinnoittelin luomukaupassa eilen neljä tuntia palkatta! tosin sain ihanan lounaan ja sitten omistaja antoi minulle vielä raakasuklaapatukan. jam. ja ystäväni pääsi lähtemään kolme tuntia aikaisemmin, jei!

ja me puhutaan onnellisuudesta. ja minä olen onnellinen. vihdoin.
ruisleipätaikinakin on kohoamassa, ihan perinteistä juurta ilman hiivaa! on hyvä tutustua ihmisiin, on hyvä että löytää ihmisiä joilla on hapanjuurta säilössä ja sitten kun jaksaa vaan hymyillä ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin yhtäkkiä saakin mahdollisuuksia vaikka tehdä taidetta lasten kanssa.

miin onnellinen. niin onnellinen, vihdoin.

Tänään on vaan tuuli
tuulituuli ja sade
tuuli niin että kaikki puut ja ruohot ja pensaat ja talot ja ikkunat ja tulet huojuu ja rämisee.

Minä olen lukenut omaa tekstiäni ja korjannut kielioppia. Olen lukenut kirjaa miehestä, joka elää ilman rahaa. Haluaisin hankkia sen kirjan kaikille ystävilleni. Haluaisin, että kaikki lukisivat sen. Haluaisin että me kaikki rupeaisimme elämään ilman rahaa ja opettaisimme toisillemme kaikkia elämisentaitoja.

Olen avannut oven miehelle, joka ajoi autolla talomme eteen ja kantoi käsissään kaljalaatikkoa.
Hän etsi miestä nimeltä Greg. Minä sanoin että valitettavasti täällä ei asu Greg. Hän kysyi olenko ihan varma. Minä sanoin, luulisin olevani aikalailla varma.

Olen kävellyt edes takaisin ja liittynyt verkostoon "Just for the love of it".
Haluaisin, että kaikki ystäväni liittyisivät sinne. Haluaisin oppia kaikki uusia taitoja. ja miten huomasin siellä taitojani listatessa että minulla on itse asiassa aika vähän jaettavaa. että loppuen lopuksi, yliopisto tai mikään elämässäni, ei ole tehnyt minua kamalan käytännölliseksi. mikään ei ole auttanut minua selviytymään omavaraisesti.

Haluaisin, että maailma voisi olla sellainen, että se olisi normi.

Mutta niin kuin joskus ystäväni eräällä mökillä kirjoittivat ennustuksiin,
minä olen se joka hurahtaa
että juuri minä olen se josta voi kuvitella että hurahdan johonkin lahkoon
sen ei tarvitse olla uskonnollinen lahko
mutta ekologinenkin yhteisö tai vastaava sopii hurahtamiskuvaan hyvin
ja minusta se tuntui loukkaavalta,
että minäkö,
että minäkö se joka hurahdan, minä!

Mutta
lopulta näen yhä selvemmin
että minäpä minä,
minähän se olen joka vuoroin minnekin maailman kolkkaan kääntyy
koska innostun niin. Motivoidun. Mistä milloinkin.

Jotenkin vain tämän pennittömän miehen (Mark Boyle, voitte googlettaa)
ajatukset ovat kaikessa niin samat
ja hän kirjoittaa myös juuri niistä asioista, joita ihmiset yleensä kritisoivat
kun he kritisoivat ihmisiä, jotka haluavat pennittömän maailman
ja hän kirjoittaa niin rehellisesti kaikista niistä ongelmista, joita on kohdannut
ei yhtään kaunistellen. Ja minulle tulee olo
miten paljon voisinkaan tehdä
miten paljon enemmän kuin nyt

vaikka meillä ei olekaan pesukonetta tai televisiota
ja minä pääasiassa pyöräilen tai kävelen ja kasvisruoat ja kasvimaat
mutta silti

minulla on tietokone, jota ilman en voi kuvitella eläväni
niin paljon kirjoittamista tapahtuu täällä, niin paljon nopeammin niin paljon helpommin
en voisi kuvitella kirjoittaneeni graduani käsin! tai
miten ikinä pääsisin suomeen ilman lentokonetta
miten ikinä olisin päässyt tänne Ramonin luo
seilaamalla ehkä
jos joku olisi ottanut minut paattinsa
ja kuinka pitkä matka se
kuinka isoäitini tulee jonkun seilarimiehen paatissa tänne myrskyäviltä meriltä! ja miten kauan siihen pitäisi varata aikaa?
ja miten voisin lukea rahattomasta miehestä jos hänen kirjaansa ei olisi julkaistu
painettu painokoneilla paperille ja kopioitu satoja ellei tuhansia ellei kymmeniätuhansia kopioita. sitten on paperitehtaat, koneet, metsätalous, koneiden osat, öljy koneita liikuttamassa, energia, sähkö,

on vaikea kuvitella maailmaa ilman
kun tuonkin miehen pennitön elämä perustuu sille että hänellä oli joskus pennejä
perustuu siihen että jollain on vielä
perustuu siihen että me olemme jo tuottaneet tätä kaikkea, kaikki on jo.

mutta juuri silloin
ajattelen
että tarvitseeko mitään välttämättä lisää? että eikö voida olla että nyt on jo
että okei
ollaan tuotettu tätä ja tätä ja tätä
mutta tarvitsemmeko enää lisää?
(sitten kysyn että entä minun oma kirja? entä kaikki se musiikki, kaikki ne elokuvat, kaikki ne kirjat, joita ei ole vielä kirjoitettu, tuotettu? entä ne? pitääkö taiteentekeminen suurelle yleisölle lakkauttaa myös?)

ajateltavaa. täällä tuulessa ja sateessa.

Vyöry. Niin kuin asioilla on tapana.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)

ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos

ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen

enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran

luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään

miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä

kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu

ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse

ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan

ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille

opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.

ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään

miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?

mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää

ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä

pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.

Me ajettiin vegaanipojan kanssa Pataua rannalle ja sitten käveltiin kallioita ja kiviä pitkin, kahlattiin rannoille, joilla kumpikaan ei koskaan ollut. Ja koira juoksi ja haukkui aaltoja. Ja poika keräsi merilevää syötäväksi
ja sitten syötiin hedelmiä, joiden nimeä en muista
ja avokadoa ja kiiwejä
ja minä kasasin valkoisista kivistä ja simpukoista kasan
ja poika meni uimaan, hyppäsi aaltoihin
ja sitten me pumppasimme veneen ja veneilimme joessa ja istuimme rannalla
ja puhuimme kaikesta, minä huomasin yhtäkkiä kertovani pojasta
joka ei tahtonutkaan elää
ja perheestä
ja huomenna on elokuvakerho
jonne poika houkutteli minut ja miehen

ja minä taas huomaan takertuvani jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan
sanon minä voin kyllä tulla, kyllä minä voisin kyllä kiitos minä mielelläni tulisin sinne
ja voi ai purjehditte australiaan kyllä minä siis minä en minä osaa purjehtia mutta

ja sitten saan työtarjouksen, joka ei olisi kuin kolmena päivänä viikossa kaksi tuntia kerrallaan
lastenvahtimista
ja minusta tuntuu etten tahdo uhrata sekä kirjapiiriä että elokuvakerhoa sille että pistän lapsille dvd:n pyörimään. mutta sitten minulla ei ole sitäkään työtä ja voiko työstä noin vain kieltäytyä? että hei ehei, en mä haluukkaan, mä mieluummin meen kirjapiiriin ja elokuvakerhoon.

ja vihreäntalon perhe on rikas. niillä on kuusi lasta, lastenhoitaja, miljoona kajakkia ja venettä ja ruohonleikkaajamies, joka tulee ja leikkaa ruohon vaikka koko perhe onkin siellä. ja minä katson kateellisena kuinka kaikki meloo tai soutaa tai veneilee kun meri on peilityyni ja minä hädintuskin saan veneemme käännettyä ympäri ja pumppaan ilmaa ja se valuu koko ajan pois ja kajakki on liian painava ja sitä paitsi Dino vei melan mennessään, joten ei sillä pitkälle ilman melaa pääsisi kuitenkaan.

Ja minä nukahdan kunnes mies soittaa ja sanon että nukun sisällä kun on pää kipeä.
ja koko päivä menee siinä kun silmät muuratut ja pää. ja koko päivä menee vaikka minun piti kiivetä vuorille ja kulkea reitit ja pyöräilläkin. kaikki minun piti tehdä mutta en. ja paperit ovat pinoissa ja kirjeet postittamatta.

ehkä minä menen nyt. kun sade ei ole vielä tullut. pyöräilen pyöräilen tuulettomassa. teillä jotka ovat autoja varten.

tämä aurinko.
toisinaan minusta tuntuu että olen vain sadetyttö.
että olen sellainen kumisaapas villatakki kaulaliinatyttö.
että olen kylmien yksinäisten saarten tyttö
että nämä eteläiset meret ovat minulle liikaa
liikaa valoa liikaa kaikkea sitä mikä on vihreää ja sanotaan kaunista ja upeaa
että minua häikäisevät vain yksinäiset vääntyneet puut
ja lumi, joka tuiskuaa kasvoille
tai tuuli, jolle on enemmän kuin seitsemän sanaa
lohkeileva jää
mustat pilvet koko taivaan yllä ja liikkumattomuus
kun kaikesta tulee pimeää ja kylmää
mutta sitten voi pistää ne kumisaappaat ja villapaidan ja kaulaliinan
ja kävellä katuja joita ei kävele kukaan muu kuin ne joiden täytyy
päästä töistä kotiin tai kauppaan ja minä
jolla on kumisaappaat ja villapaita ja kaulaliina
ja ehkä sadetakkikin
ja minä kävelen koska voin kävellä, koska ei ole pakko
ja kaikki vesi ja kaikki puut ovat sateessa, ne eivät voi paeta minnekään
ja minä tulen niiden luo
eikä haittaa että hiuksista tulee märät
ei haittaa vaikka villapaita kastuu tai lapaset
kun pääsee kotiin voi heittää märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle
ja laskea kuumaa vettä kylmän päälle
ei haittaa yhtään

ehkä minä olen sateen tyttö
joka luuli
että kun on aurinko on kaikki
että kun on valo on kaikki että on helppo hengittää kun iho tummuu ja pisamat
tulevat näkyviin ja hiukset vaalenevat ja voi katsoa kuinka mullan alta tulee esiin vihreät versot ja puut ja kukat ja kaikki niin vihreää ja rakastettavaa
että kukapa ei olisi onnellinen sellaisessa maassa
kun ei ole pimeää paitsi öisin ja aikaisin aikaisin aamulla
että kukapa ei hymyilisi päivittäin kun on aina kevät tai kesä tai alkusyksy.

mutta ehkä minä olenkin sateen tyttö ja kylmistä maista.
ehkä minä tarvitsen vastakohdan
jos on vastakohta
niin kuin peili
niin sitten on toinenkin puoli.

Tänään sohavasurffarit lähti. Talo oli eilen täysi vieraista. Oli kolme saksasta, yksi balleriinatyttö ja kaksi muuta, jotka olivat hiljaisempia ja eivät oikein tienneet miten päin olla. Raukat, juuri lopettaneet koulun ja miettivät nyt mitä tehdä elämällään, hassua, että 19-vuotiaat tuntuu niin nuorilta! Ja sitten oli se mies,
se on taas takaisin, mutta tänään hän on katsomassa asuntoja, joten ehkä hän lähtee täältä aikaisemmin kuin minä
ja olen niin virkistynyt auringosta ja uusista ihmisistä ja siitä että saan hymyillä ja hoitaa puutarhaa ja veistää veistä Manuka-puusta
että en jaksa välittää yhdestä isosta vauvasta, jolla on vitamiinipurkki ja valokuva tyttöystävästään nyt meidän olohuoneessa, patjansa vieressä.

Ja minä halusin tänään suurperheen
kun katsoin miten isä ja äiti ja kuusi lasta riemuitsivat rannallamme. He ovat vihreän talon asukit, tai lomailijat, kun on kouluilla loma, kevätloma, mikä lie
ja lapset olivat niin riehakkaita keskenään ja laittoivat verkkoa ja sellaista
ja ajattelin miten paljon niistä lapsista on seuraa toisilleen
ja sitten on rotta joka ei koskaan jätä kompostia rauhaan
ja pyykit tuulessa kuivumassa
ja sotkuiselle paperipöydälle jätetty sydämenmuotoinen suklaarasia. Thank you. siinä lukee kirjoitettuna tussilla. Voi mikä suloinen balleriinatyttö.

Ja minulla olo, että olen vanha. En vanhavanha, mutta että täällä minä asun merenrantatalossa miehen kanssa ja hoidan puutarhaa ja majoitan seikkailijanuoria. Nuoria, jotka tulevat tänne ja ihastelevat rantoja ja puita ja maailmaa. Niinhän minäkin, mutta sitten kuitenkin minun pöytä on täynnä papereita ja kirjoittelen sähköposteja Uuden-Seelannin opetusministeriöön!

Ja huomenna tulee poika, joka kutsui meidät kasvissyöntifestivaaleille ja tuo koiransa mukanaan. Minä sanoin, ettei se saa sitten tappaa Kiwi lintuja. Ja lampaankin piti tulla, toisesta perheestä, mutta ei se nyt tulekaan. Pieni karitsa, joka on kasvanut kyllä aika muhevaksi.
Ja yhtäkkiä on kesä ja tuulista ja kesä ja ihmisiä kaikista maailmoista ja ilta ja tuli ja minä nojaan päätäni toista vasten ja on yö ja me kuiskitaan siitä miten erilaisia vieraita ihmiset on ja se mies, joka etsii omaa taloaan, puhuu niin kovalla äänellä että meitä alkaa naurattaa
ja minä näen tähdet ikkunasta
ja kuulen aallot
ja kirjoitan tuhat sähköpostiviestiä ja suunnitelmaa sinne ja tänne ja sinne ja tänne ja annan puhelinnumeroni sinne ja tänne ja kitken hikipäässä pisteleviä kasveja
ja päätän olla tekemättä leipää koska kovat leivät on pehmenneet
ja kastelen yrtit ja katselen niitä
katselen kaikkea sitä mikä on kasvanut täällä neljän kuukauden aikana

neljän kuukauden

ja katselen vuolemaani veistä
ja lakkaan sen ruokaöljyllä
ja katselen sitä uudestaan
ja pakkaan kummitädilleni lähtevät lasinaluset moniin muoveihin ja pahveihin ja

minä ajattelen että tämäkin voisi olla ammatti
että joillakin on
tämä
että veitsi kädessä vuolee ja sitten katsoo kättensä töitä
pakkaa sen muoviin
ja aloittaa uuden
veitsen lasinalusen tuolin lusikan kupin pöydän sängyn

ja minun nenä ja posket on palaneet
ei Samoan kuumuudessa vaan ihan vaan veistä vuollessa. Punanaama oon, mutta entäs sitten.

Sade, tuli, päänsärky.

Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.

Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.

Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.

Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.

Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.

Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.

Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.

Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.

You stepped into these days.

Täällä on sumu. Vesi kolisee kiviä vasten, tai niin minä luulin kunnes näin punatakkisen hullun taiteilijan raahaamassa soutuvenettään.
Aamupäivällä kävelin meressä ja kun olin tullut sisälle, hullu taiteilija käveli meressä. Siellä se tepasteli ja minä rupesin maalaamaan häntä. maalasin hänet ja kivet ja meren.
Lataisin kuvan maalauksestani tänne, mutta olen hävittänyt sähköjohdon pään. Niin, kun täällä nuo pistokkeet on erilaiset.
On sumu ja taiteilijalla on punainen takki.

Ehkä me kumpikin tarkkaillaan toisiamme. Se pienikokoista tyttöä kävelemässä merten päällä ja minä isomahaista vanhusta soutamassa.
Emme ole vielä keskustelleet. Sanoneet sanaakaan toisillemme.

Sumu on niin ettei näe vastapäisiä vuoria. Minä kuvasin valkokauluksista lintua kirsikkapuussa. Kukat on ihan vaaleanpunaiset. Ja sumu. Ja jotenkin hyvin islantilainen ilma.

Ja olen levittäytynyt koko taloon. Olen vallannut kaikki pöydät, lattiat, sängyt, sohvat, patjat. Minun papereitani, vesivärimaalauksiani, kyniä, muistiinpanoja, kirjoja ja lehtiöitä, vaatteita, saappaita, taimia ja multaa kaikkialla.

Aamulla tallasin kaksi etanaa. Se tuntui aika karmealta. Sitten hain lapion ja lakaisin jäänteet ja viskasin kauas pusikkoon. Yksi rotta oli yhä loukussa. Se oli jäänyt siihen naamastaan kiinni ja ihan vettynyt sateessa. Minä tulin sisään ja sanoin miehelle että se pitää ottaa pois. Että se on litistynyt siihen naamastaan. He olivat nähneet sen jo edellisenä päivänä mutta eivät olleet vaivautuneet irrottamaan sitä. Mokomat. Ja sitten vieras mies menee ja sekunnin päästä sanoo homma hoidettu. Minua kuvottaa.
Kuvottaa kuolleet tuhatjalkaiset, tallatut etanat ja naamastaan litistyneet rotat niin paljon että teen niskahartiaseisontaa
sen pitäisi tasapainottaa koko kehoa, päälläseisonnan ollessa kuningas asana, niskahartiaseisonta on sinne päin.

tulee jo hämärä. mutta vasta muutama viikko sitten oli pilkkopimeää tähän aikaan. joku meloo. on ihan tyyntä ja sumuista. tuntuu että meri herää eri tavalla eloon. minä en jaksa kantaa kanoottia alas
joten täällä vain istun ja katselen kun muut menevät

joskus toivoisin omaavani vähän enemmän käsilihaksia
ei ne ole joogastakaan huolimatta oikein vielä kasvaneet. ja olisihan se vähän hassua, että minulla olisi jättimäiset hauikset.

Eilen
olin niin onnellinen että tahdoin tehdä "something little nice" koska vielä ei ole aika juhlaan, mutta vähän kuitenkin on
mutta sitten kaikki meni taas niin
että minä katson pimeässä huoneessa pimeään ja toivon että olisin ihan yksin
suunnittelen mistä ikkunasta mahtuisin ulos ja paljain varpain juoksisin nämä niemet ja lahdet
ja sitten kuulen kun ansa napsahtaa ja rotta alkaa ulista
avaan ikkunan ja etsin ansaa taskulampulla
hey the rat is in the trap
ja sitten miehet menevät ulos ja se, joka ei asu täällä tallaa rotan suurella saappaallaan ja heittää jonnekin kauas
noin vain
ja minä ajattelen että se oli ihan pieni ja siitä lähti ääni
ja ajattelen taas kuolleita eläimiä ympärillämme, miten helposti me haluamme eroon kaikista muista koska ne häiritsevät meidän elämänrytmiämme

ja me katsomme elokuvan Boy
jonka juoni on ennalta-arvattava ja kovin yksinkertainen tarina
mutta yksi pieni poika on suloinen, ja minä ajattelen että niin selvästi tuleva taiteilija
ja onhan se ihan hauskakin kun lapset menee koulun jälkeen tekemään "puutarhatöitä" ja koko maorikulttuuri 80-luvulla.
on hassua myös miten eri tavalla minä näen tämän maan ja vastakkainasettelut kuin he, jotka ovat sisällä. Niin kai se aina on. Että ulkopuolelta näkee eri tavoin.

Meri on aika tyyni. piti tulla hurja ilma täänään. Miehet meni kalaan aamulla ennen töitä ja minä paistoin lettuja.
Fisherman's wife.

olen ollut myös taidenäyttelyn avajaisissa. yrittänyt puhua itselleni töitä, kuunnellut itseään täynnä olevan runoilijan tekohymyisiä kommentteja ja ajatellut että tämä taide täällä ei ole mitään ihmeellistä. että joskus olisin ehkä ajatellut että vau, jotkut ihmiset tekee taidetta ja sitten niillä on taidenäyttelyiden avajaisia mutta nyt minä katsoin niitä valokuvia ja piirroksia ja runoja ja ajattelin miten paljon olisi voinut tehdä toisinkin ja miten saatoin keskustella merkityksistä ja juoda viiniä
ja ajatella ettei tämä ole sen kummempaa.

ja sitten minä kävelin pimeässä katuja ja odotin kun näyttelystä poistuvat ihmiset ohittivat minut ja hymyilivät niin kuin ihmiset eivät hymyile koskaan Suomessa
ja yhtäkkiä minusta tuntui niin kestämättömältä

ja otamme myös kaksi saksalaista liftarityttöä kyytiin, jotka eivät vielä tiedä paljosta mitään ja he ovat niin suloisen sinisilmäisiä, mutta he oppivat minä sanon.

ja on englantilainen pariskunta, joiden kanssa juodaan ainakin viisi kuppia teetä ja kaikkien tarinat ovat niin kummalliset ja me kutsumme heidät meille, teelle, jos he joskus suuntaavat vielä tänne

ja kun tulee yö, mies sanoo suljenko oven
ja talo on niin lämmin että me voimme nukahtaa välittämättä siitä että sänkyä ei ole pedattu kunnollisesti, koska se olin minä, joka aloitti katsomaan elokuvaa pimeässä huoneessa

ja aamulla vain me syömme pannukakkuja, koska mies joka ei asu täällä
ei ole nälkäinen, vaikka minä tiedän
että hän tietää
että on ylittänyt rajansa
Hän ei ole enää tervetullut, ei minun puolestani.

Voin sietää niitä ihmisiä, joilla on erilaiset ajatukset kuin minulla,
on pakkokin, koska meitä on niin monta, ihmisiä,
mutta tällä hetkellä olen kyllästynyt laittamaan ruokaa ja palvelemaan minun kodissani
ihmistä, joka puhuu rumasti kaikista niistä ihmisistä jotka olivat hänen maassaan ennen kuin hänen esi-isänsä tulivat, joka puhuu rumasti kaikista niistä ihmisistä, joiden elämä ei ole mennyt samalla tavalla kuin hänen omansa,
ja halveksii meitä, jotka emme koskaan tule tekemään elääksemme hänen kaltaisensa töitä.
Yhtäkkiä sain hänestä tarpeekseni.
Niin kuin joskus kadulla, kun joku humalainen mies huutaa hyvä perse sulla
tai joku humalainen setä alkaa paasata ryssistä
tai kun kadulla vieras keski-ikäinen mies alkaa huutaa että te olette yhteiskunnan pummeja

kääntyykin ympäri ja katsoo silmiin
anteeksi mitä?

toisinaan on vain vaikea seistä suorassa
sen jälkeen kun on isketty maahan monta kertaa ja sanottu ettei tämä ole mitään että asiat joihin uskoo eivät olekaan, että aivan toisenlaiset asiat ovat. on isketty maahan ja sitten pitäisi nousta omin voimin ylös ja sanoa go and fuck yourself.
mutta ei ole muuta vaihtoehtoa. paitsi nousta ylös ja olla sanomatta mitään. nousta ylös kerta toisensa jälkeen ja olla ottamatta osaa siihen samaan peliin. ja sitten tulla vahvemmaksi.
vahvemmaksi vain. ja päättää
että on rajoja, joiden yli ei.

on ihan kuin sade alkaisi
jo aamusta asti ja tunnit ovat kuluneet niin etten ymmärrä mihin
koska olen vain pinonnut puita, kulkenut kasvimaita ja ihmetellyt suurta ötökkää. se on ainakin viisitoista senttimetriä pitkä ja sillä on tuhat jalkaa. se näyttää aika hirvittävältä, mutta se ei liiku. se vaan nököttää yrttitarhani vieressä. annoin sen olla.
ja yrittänyt saada tulta takkaan
nyt vihdoin se naksuu ja roihuaa, mutta talo on savunhajuinen ja minä ihmettelen merellä ajelehtivaa yksinäistä soutuvenettä, jota kukaan ei souda. satunnainen lokki silloin tällöin istuu kyytiin. tiedän että se on naapurin hullun taiteilijan soutuvene. ehkä hän on vain jättänyt sen nousuveden ajaksi kellumaan ja tulee sitten noutamaan kun on laskuvesi. haluaisin kahlata veneeseen ja soutaa soutaa vaan niin kuin olisin järvellä.

linnut nukkuvat rannalla. ja vesisade alkoi. se siitä auringon paahtamasta ihosta
se siitä auringon kuivattamista haloista. miehet toivat taas lisää puuta eilen. jotenkin riipaisevaa, että me poltamme taivaan tuuliin natiivipuita, yli satavuotta vanhoja
niin kuin se eilinen puu
mutta siellä se makasi maassa palasina jo valmiiksi, kuulemma.
mäntymetsätalousmetsän yksittäiset arvopuut.

nyt huomaan että olen unohtanut kuivat pyykit ulos
siellä ne kastuvat uudestaan, pyyhkeet ja sukat.

ja minä luen toisten ihmisten tekstejä. enkä ole varma olenko koskaan oppinut tarpeksi siihen
yhtäkkiä minä rupesin ajattelemaan että onko minulla sittenkään ammattitaitoa siihen mitä luulen tekeväni
mistä minä tietäisin mikä on hyvä teksti
milloin minä olen oppinut miten tekstiä tuotetaan? yhtäkkiä
ettei oikeastaan tiedäkään mistään mitään, ettei olekaan mitään sellaista alaa mistä tietäisi

ja meillä on kahden viikon päästä loma
en tiedä minne, mutta eilen mies kysyi ääneen että missä menee päivän raja, se raja kun päivä vaihtuu
ja minulla on tunne että meidän matkamme liittyy jotenkin siihen.

hullua, että päivä tosiaan vaihtuu ihan lähellä. että on lyhyempi matka matkustaa seuraavaan päivään kuin saman päivän sisällä. toisissa paikoissa siis.

joskus kaikki tuntuu monimutkaiselta. ajat ja kaikki. toissapäivänä perehdyin pankkien toimintaan, kun mies ei uskonut että pankit tekvät rahaa ikään kuin tyhjästä. eilen perehdyin sikhismiin. ja tänään. tänään ajattelin symmetriaa ja muistelin kultaisia leikkauksia.
mun unelmatyö olis vaan perehtyä yhteen asiaan per päivä. voisin selvitellä ihmisille kaikenlaisia asioita, joita ne haluais tietää. tietysti ne asiat, joita muut haluais tietää ei välttämättä olis just niitä joita haluaisin selvittää, mutta ehkä sen voisi hyväksyä kun kyse on töistä kuitenkin.
harmi vaan, että asioiden selvitteleminen on internetin aikakaudella niin helppoa, ettei ihmisten tarvitse palkata ketään toista tekemään selvitystyötä. sen kun vaan googlettavat. harmi sinänsä. sillä se olis todellakin mun unelmatyö.

Täällä on ollut tänään niin kuin kesällä
että on paljaat varpaat ja hiekka kuumaa, mutta meri tuntuu vielä jäiseltä
sellainen kesä että paljaat varpaat ja riippumatto ja kirja jossa lapset kertovat tarinoita ja kirja jota ei malta aloittaa ja kirja jonka on lukenut loppuun
ja sipulia ja minttua ja salaattia omasta maasta
ja tahtoisi laittaa kuvia
tahtoisi laittaa kaikki kuvat joita on joka päivä ottanut, mutta tämä paikka on niin kaukana siitä
maasta jossa tekniikka pelaa pellollakin.

täällä mikään ei liiku, minä kirjoitin
ja ajattelin että oliko se unta vai todellinen tyttö,
joka sanoi että täällä on liikkumattomuuden tuntu
kuin aika olisi pysähtynyt
ja minä sanoin niin. niin. niin juuri. niin se juuri on.

maapallon toisella puolella on jo halla. ja täällä minä yhä kylvän väsymättä pinaatteja ja korianteria.

mutta tänään on ollut kesä ja minä asettelin polttopuita kuivamaan
ja huomasin että tykkään oikeastaan punaisista varpaankynsistä
ja löysin muurahaislauman meidän pyykkikasasta, lienevätkö tulleet marjaisan keittiöpyyhkeen perässä
ja talo on niin lämmin ettei tarvisi tulta, mutta tuli on kuitenkin
ja nukahtaessaan toistaa puuuukikou
se on lintu
joka huutaa aika kovalla äänellään yölläkin, eikä se oikein osaa lentää
ja sitten on niitä toisia lintuja, joilla on kaulapussit ja ne istuu puussa istuu puussa kaiket päivät
ja minä mietin että minä olen kuin ne
tekemättömyydessäni
vaikka eilen
minä naputtelin koneella koko päivän
hädintuskin lounastin
ja samalla hetkellä kun auton valot heijastui ikkunaan minä painoin send
ja sitten ajattelin että tänään saan olla
nukkua aamulla kunnes tulee valo
ja olla onnellinen siitä että olen täällä
että saa olla sellaisiakin päiviä

ja ensimmäinen vastauskuori palautui tänään
miten häkeltynyt olen lasten käsialasta
häkeltynyt siitä että he ovat todellisia
heidän lauseensa muuttuneet paperilla niin toisenlaisiksi
heidän äänensä, jokainen sana
ja sitten yhtäkkiä siinä he taas ovat käsialoineen, niin kuin eivät koskaan olisikaan olleet poissa.

ja minun unessani lennän koko maailman yllä
se on kuin valtava karttapallo, kuinka hetkessä lennänkin eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle
ja meret
ja lopulta laskeudumme Pohjois-Amerikkaan
ja me kiidämme bussinkaltaisella jyrkkää alamäkeä ja minä huokaan, Tämä on nyt Amerikka. Ja jättipunapuut näyttävät sinisiltä ja ne varjostavat tietä
ja ottaa mahasta kaikki mäet ja nainen nukkuu ikkunan edessä
ja kaikki tuntuu jollakin tapaa hyvin uskomattomalta.

Olen lamaantunut
laantunut, taantunut
eilen sanoin että tänään kirjoitan ensimmäisen version valmiiksi niin että voin lähettää sen graduohjaajalleni, vihdoin,
koska on vähän pelottavaa, että olen kirjoittanut lähes sata sivua tekstiä ilman, että kukaan on nähnyt juuri sanaakaan ja tiedän miten paljon siinä on vielä työtä
ja luultavasti vielä enemmän ellen vihdoin näytä
mutta
tekee mieli vaan repiä hiuksia päästä
ja mokoma tuli ja tuuli

ja lauantaina oli delfiinit
ne ui meidän veneen alta ja ympäri ja minä nauroin niin
ja olisin voinut katsella niitä koko päivän

ja illalla ja yöllä pieni karitsa
joka imi tuttipullosta kaikin voimin
lapset kurkistelemassa ikkunoista meitä ulkona istujia
ja syntymäpäiväjuhlat jotka niin kuin kai monet tämän ajan syntymäpäiväjuhista, joissa päivänsankari täyttää viisi vuotta
ja on tilatut keijut taikapölyineen ja kasvomaalauksineen ja paperipilleineen.
Mies sanoo, ettei hänen lapsilleen tule kyllä koskaan tuommoisia juhlia
ja minä hymyilen
vaikka illalla pakkaan matkalaukun, tietokoneenkin koteloon
tietämättä mihin suuntaan tietämättä edes
ja lopulta me halaamme kun on vettä ja
minä ajan punaisella autolla
pyydän anteeksi että niin hiljaa
mutta en enää ole liikaa väärällä reunalla
ja kun on yö hän pyytää minua lupaamaan
etten koskaan lähde niin
ja minä ymmärrän ensimmäistä kertaa
miksi minun poikani ei voinut luvata
silloinkaan kun kyse oli elämästä ja kuolemasta.

mutta minun pitäisi keskittyä lauserakenteisiin ja sellaisiin
pitäisi nyt
pitäisi ajatella niin kuin kirjastoissa
että nyt teen tätä kunnes kello on numerossa ja sitten menen lounaalle ystävän kanssa sinne missä on keitot ja sitten tulen takaisin pariksi tunniksi ennen kuin pitää polkea koululle tai kokoukseen tai teatterille tai kauppaan sitä ennen koska illalla on jo pimeää

tänään aamulla huomasin että valo on jo puoli kuusi aamulla ja eilen illalla ei ollut pimeä vielä kuudelta. valo on enemmän. vaikka muuten vuodenaikojen vaihtumista ei täällä pohjoisessa etelässä huomaa. huomaa jos ajaa viisi tuntia etelämmäksi. huomaa lumihuippuiset vuoret. täällä on vain vihreää. vihreää vihreää ja kevätsipulit, jotka ovat kasvaneet kasvimaan liepeillä koko ajan.

mutta nyt minä
orientoidun tieteellisesti kunnes kello on yksi
ja sitten saan tehdä omista salaateista minulle salaatin ja lukea vähän Siriä ja
mennä ulos tekemään puutyöni loppuun
ja sitten tieteilen vielä muutaman tunnin ennen kuin miehet tulee töistä
ja minä esitän täydellistä tyttöystävää.

"Just say something perfect, something I can steal"

Kävelen ylämäen sateessa postilaatikolle
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä

mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.

En tiedä.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.

Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa

ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.

Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.

On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.

Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.

Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.

en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.

En tahdo laittaa tulta. Laitoin sen jo aamulla
mutta koska yritin paistaa myös lettuja
ennen kuin mies lähtee töihin se sammui
ja siksikin koska puut eivät olleet kuivia
on satanut taas
satanut joka päivä

ja minun sormet on kylmät ja nenä niin kuin syksyllä kun ajanut pyörällä moniin suuntiin ja tulee kotiin ja on tuulesta hiukset sekaisin ja posket punaiset ja ikkuna auki koska aurinko yhä lämmittää lasit
ja puiset narisevat lattiat ja villasukat ja pimenevät illat
näkee jo tähtiä kun on yö
ja usva aamulla, kolisevat polkimet ja kaikenmaailman koneita huristelemassa
ihmisiä kävelemässä työpaikoilleen
kesän jälkeen
lapset ja puhtaat, kirkkaat koulureput.

eilen minä varastin tunnin opettajalta
yhtäkkiä huomasin että opettaja käveli ulos luokasta ja lapset kysyvät ohjeet minulta
minulta joka en tiennyt mikä on alkusointu englanniksi
miten turhauttavaa yrittää löytää sanoja
ja lapset, he eivät koskaan ymmärrä miten englanti ei voi olla kaikkien äidinkieli
ja poika joka kuiskaa minulle runonsa ensimmäiset säkeet
vaikka opettaja on käskenyt olla hiljaa
kuiskaa ne ja me hymyilemme
poika joka huijasi nähneensä ampiaisen vaikka näki vain pieniä kärpäsiä
ja toinen poika jonka kanssa pelataan korttia koko lopputunti
hänen korttipeliään ja hänkin huijaa
sanoo kuusisataa vaikka numero oli ihan selvästi viisisataa
mutta annan hänen
annan heidän huijata minua, en jaksa välittää sellaisesta
ja opettajanhuoneessa he kertovat minulle oppilaiden taustoista
kenen vanhemmilla on alkoholi tai huumeongelma
kenen vanhemmat ovat eronneet
kuka on muuten vaan hullu tai välinpitämätön
ja lapsista
miten he puhuvat heistä
että sekin tyttö leikki jotain perhosta välitunnilla
että se ei ole vain tavallista hupsuutta, vaan sillä on oikeasti jotain vialla
ja minä kuuntelen ja mietin miten paljon heissä vielä on
noissa pienikokoisissa pojissa ja tytöissä
miten paljon heissä on ja silti he sanovat etteivät osaa etteivät pysty ja minäkin
muutun opettajien kaltaiseksi ja sanon
if you don't concentrate we will leave all this stuff here and you are not going to have any kind of costumes.
ja heti ajattelen miten minustakin on tullut tällainen
tiukka katse ja viivasuu ja "Hey. Now. Put that away. We are not touching those. Close that. Come here. Now you concentrate. Didn't you listen what I said. You can't behave like that."
Kaikki ne sanat ja minä päätän etten halua tulla sellaiseksi
että sittekin olen mieluummin se, jonka kanssa neuvotellaan käytävällä seikkailemisesta. Että sittenkin olen se, jonka ääni ei nouse tai kohoa tai muutu kimittäväksi ja särkyväksi. Sittenkin se joka punastuu ja lapset saa sanoa että hei sä punastut.
En kuulu siihen maailmaan.
ja muistan taas miksi minä en koskaan halunnut kouluttautua opettajaksi. En halunnut päätyä niihin opettajanhuoneisiin. En halunnut päätyä sinne, missä valitetaan siitä että pitää herätä jo seitsemältä tai että ollaan niin väsyneitä kun on perjantai ja ihanaa kun on loma ja sekin lapsi on niin vaikea ja voi mikähän sitäkin vaivaa ja kyllä on mutta eihän sen kotiolotkaan ole kyllä kummoiset niin niin ja päivitellään päivitellään kahvikupposen ääressä ja kun lapsi tulee kysymään arasti ovelle sanotaan että sinun pitää nyt odottaa koska opettaja juo kahvia ja suljetaan ovi.

vaikka ainahan siellä voisi istua hiljaa ja mennä käytävään puhmaan sille lapselle joka odottaa kahvinjuojaa. ainahan sitä voisi sanoa kuuluvalla äänellä että lopettakaa tuo paskanjauhanta ja tehkää työnne, me ollaan täällä lapsia varten. ainahan sitä voisi olla erilainen. sopeutumatta, muuttumatta.

ehkä pelottaa että sitä muuttuu huomaamattaan. haluaa kuulua siihen joukkoon joka nauraa kahvikupit kädessä.

en tiedä.
ja minulla on nyt elämäni ensimmäinen auto.

"Character building is inefficient, mastery in learning is inefficient, friendships are inefficient, and arts are inefficient. The things we value the most are inefficient. They all develop slowly and over time." (Jensen, Eric)

Olen lukenut tänään kirjan aivoista ja taiteesta. Olen aloittanut kirjaa eläinten moraalisesta käyttäytymisestä, koska se on mielenkiintoisempi. Olen lakannut kynnet, varpaankynnet ja sitten vasemman käden sormet, joiden kohdalla päädyin etten tahdokaan kirkkaanpunaisia kynsiä. Että ne on liian punaiset. Ei minun kynteni ja nyt oikea käsi näyttää ihan kalpealta. Olen lähettänyt viestin miehelle, että osta kynsilakan poistoainetta. Olen hakenut kahdesti puita tuulessa. Olen tarkastanut postit ja minulle on pikkukaupassa paketti. Olen nukkunut yhdeksään. Nähnyt unia taas ovista. Olen ajatellut että tahtoisin olla kaunis. Olen vaihtanut nuhruuntuneet housut ja vihreän paidan mekkoon, jossa on jo reikä. Olen keittänyt uutta chaiteetä, jonka ostin eilen itselleni synttärilahjaksi. Olen kirjoittanut lauseen miehen lauseen alle. Olen lukenut sähköpostin jossa sanottiin ettei tekstini ole yhtään hullumpi kustannustoimittajankaan näkökulmasta. Olen nähnyt öljyä kuljettavan laivan saapuvan, minä tiedän kuka sitä ohjaa.

Eilen oli syntymäpäivä. Istuin puistossa ja leikkipuiston puolella oli äiti lapsineen, joka koko ajan tuijotti minuun. Sivusilmällä. Tuijotti että mikähän tuotakin vaivaa. Istunut siinä kun vanha nainen kiertää minut kaukaa. Ei kukaan tahdo lähestyä sellaista, jolle saattaisi joutua sanomaan jotain.
Minä ajattelin ettei kukaan enää kysy mikä hätänä. Vaikka minulla ei ollut mikään hätänä. Ja kun sain tarpeekseni siitä puistosta minä kävelin vain tietämättä suuntia. Kävelin tietäen silti löytäväni sinne minne pitikin.
Ja monta kertaa thai-hieroja kysyi onko kaikki hyvin. Ja minä hymyilin
hymyilin niin kuin kiltit tytöt hymyilevät
niin kuin hymyilin alakerran ulko-ovilla siivojaatytöille
hymyilin ylhäällä miehelle, jolla oli pieni pujottava parta ja joka on ollut yhden kerran meillä yötä.
Ja sitten yhtäkkiä en taas tahdokaan mitään. tahdon vain kotiin
ja painan kasvot vihreän huivin sisään
everything is so
minä sanon
mutta ei minulla ole tällä kielellä sanoja millekään
eikä hän ymmärrä sitä
miten paljon kielen sisällä on ja ei ole
ja nainen virastosta
sellaisesta niin kuin meilläkin on
missä pitää odottaa ala-aulassa palkkakuittien kanssa
don't give up
ja minä hymyilen sielläkin
hymyilen teinitytölle joka odottaa äitiään
hymyilen miehille jotka raahaavaat laatikoita
miehelle jolla on nopea tahti ja kysyy someone taking care of you
hymyilen hississä
hymyilen kadulla
hymyilen espanjalaiselle tytölle joka sai töitä 5kk etsimisen ja yrittämisen jälkeen
hymyilen kaikille niille autoissaan istuville ihmisille jotka tuijottavat tienvartta kävelevää tyttöä värikäs kassi olalla keikkuen
teillä ei ole edes kävelyteitä
ihan kuin islannissa

ihan kuin islannissa kun yritti päästä tien yli
yritti hemmetti päästä merelle joka oli ihan edessä vaan mutta kaikkien autojen takana

mutta sitten me juodaan shamppanjaa ja minua naurattaa vaan kaikki
tuli
don't you dare to touch my fire
ja kuinka mies etsii sanoja pitkään
lauseeseen jonka saan lukea aamulla

ja taas on viikonloppu
ja minun kotimaassa on jo alkaneet koulut, se syksy
josta minun tyttö sanoo että ei tahdo laittaa sukkahousuja miten helppo on mekko

ja on kirjeitä on sanoja
kaikilta niiltä joita rakastaa
minun ensimmäinen tyttöni, hänkin, hänen sanansa siitä kuinka me tuijotimme teekuppeja ja minun sanani olivat kulmikkaita ja katkonaisia
ne ovat edelleen minä kuiskaan hänelle,
se ei ole muuttunut, sinä luulet vaan, minä sanoisin
ja heillä on lettukestit
sillä välin kun minä nukun
painaudun vasten toisen ihoa kun tulee kylmä

vielä on tuuli
ja vieläkään en osaa sanoa kumpaan suuntaan vesi kulkee
rantaan vai pois päin.