tiistaina, marraskuuta 07, 2006

surku

en päässyt läpi inssistä.
otin sen aika rauhallisesti. aluksi.
kuuntelin mitä se inssi sanoi ja ei se oikein sanonut mitään. yritin kysyä että missä minä tein sitten oikeastaan sen virheen. sen suuren.
en tiedä. tiedän vain että tein niitä. pieniä ehkä mutta siellä täällä kuitenkin. ei mitään kauhean suurta mutta kuitenkin. jo heti ensin kun lähdettiin siitä katsastuskonttorilta. se meni ihan päin persettä. autoja vaan tuli ja tuli ja tuli ja minä en uskaltanut mennä mihinkään väliin ja lumikinos oli edessä enkä nähnyt tuleeko sieltä vai ei ja aina kun olin valmiin lähtöön sieltä vielä tulikin. niin. siinä se sitten oli. mutta kaikenkaikkiaan minusta ajoin ihan hyvin. ihan hyvin oikeastaan. sillä tavalla että tiedän pärjääväni. en minä kenenkään päälle herran jumala ollut ajamassa. sitähän se oli. ja vähän ylinopeutta. niin. kun minulle on motkotettu että ajan liian hiljaa ja varovasti. niin. niin sitten ajoinkin liian kovaa. pahus.
mutta ei se oikeastaan
ainut vain se että joudun vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kaikki taas. ja minua ei huvita. ettei saa epäonnistua ja jättää ja unohtaa vaan on kohdattava ne virhepaikat ja on kohdattava
oma huonous uudestaan niin kauan kunnes riittää

en ajanut takaisin. ja matkalla minua alkoi itkettää. yritin olla itkemättä. ja ajattelin että miksi toiset eivät ikinä itke, ne eivät ikinä vaan itke ja minä en voi koskaan olla itkemättä
sitten se opettaja varmasti huomasi että olin allapäin ja kysyi no, harmittaako
minä aloin itkeä, mitä muuta siinä voi. miten se ei muka voinut tajuta ettei sellaista kysytä. eikö se nyt ole muutenkin selvää. sitten se yritti lohduttaa tyhmillä jutuillaan ja käytiin läpi niitä virheitä, mutta kun enhän minä oikein tiennyt ja muistanut missä niitä oli ollut
ja sitten se sanoi
juuri ennen kun tultiin takaisin keskustaan
että no, yleensä ne joille tämä on vaikeaa, niin ne on tosi hyviä jossain muussa, että niillä on joku toinen vahvuus
mikä sinulla on
ja minä aloin taas itkeä
koska juuri sillä hetkellä minä en todellakaan voinut ajatella mitään toisia vahvuuksia
ei minulla hyvänen aika ole
ei lohduta,
kunpa olisikin
kunpa edes olisikin

ja minä itkin koko matkan kotiin ja yritin pestä kasvoja jotta en näyttäisi itkuiselta siellä oppitunnilla. minähän olin menossa kertomaan metsistä. parikymmentäminuuttiaaikaa.
ja aina minä aloin itkeä uudestaan. vaikka kuinka yritin.
miten minä saatoin. ei se olisi ollut niin vaikeaa. en minä jaksa.
ja sitten pääsin kouluun
ja pidin tunnin ja oppilaat oli kivoja
yksi tyttö oli tosi älykäs, se sanoi että pitäisi muuttaa meidän yhteiskuntarakenteita pois tästä kulutusyhteiskunnasta
ja minä hämmennyin
hämmennyin niin että melkein aloin ihailla tyttöä
ja tyttö sanoi minulle tunnin jälkeen hyvin tomerasti ja alaspäin katsoen
sinä vähän romantisoit noita aarniometsiä
minä kysyin millä tavalla ja jäikö sinulle jotenkin paha mieli nyt
ja hän vain naurahti ja sanoi unohda ja käveli pois

sataa lunta. alkoi.
tai vähän niin kuin räntää. sellaista väli.

tänään käsitellään tarkovskin peili. en saisi itkeä siellä ehkä.

minä olen toisinaan ehkä liian herkkä tähän maailmaan. olen vain. olisin mieluiten ja onnellisin vain jossain metsässä jossa olisi pieni mökki ja voisin katsella mökin ikkunasta järvelle.

tekisi mieli kiivetä katolle, kävellä niin että lumeen jää jälki

ja tässä maailmassa ei ole edes tilaa tai aikaa jotta voisi itkeä
koko ajan pitää mennä ja tehdä ja olla
kaikkialla ihmisiä ei mitään paikkaa paitsi koti muuta sielläkin ohuet seinät

ja eihän tämä maailmaa kaada. ei se tähän kaadu. ei todellakaan. mutta aina sitä kuitenkin ottaa kaikki tällaisetkin niin vakavasti. ehkä se kertoo myös itseluottamuksesta. niin heikko ettei kestä epäonnistumisia. yhtään. missään.

ja minä kirjoitin eilen itselleni että
ehkä minun pitäisikin epäonnistua. vain sen takia että tajuaisin ettei se ole niin vakavaa. että oppisin pikkuisen kestämään niitä.

no tänään olen ainakin vähän oppinut. tai toivottavasti opin.
enkä pääse edes yhdelle ekologian kurssille. tuli posti että siellä on niin paljon osallistujia että ei olla osattu varautua että muistattehan että pitää olla bilsan perusopinnot tehty ja sivuaineoikeus. plaah. eihän minulla tietenkään ole mitään sellaista. en ole edes tajunnu että pitäisi olla, ei ole ennenkään.

voisin nukkua koko päivän ja olla karhu ja siili ja kaikki eläimet siitä tyynystä joka minulla oli joskus lapsena.
hah haa hah haa
kun naurattaa

3 kommenttia:

Mayatar kirjoitti...

Minullakin, se setä kysyí, että olenko nyt allapäin.
Ja sitten, aloin itkeä.
Ja lohdutukset, en enää edes muista niitä, mutta muistan kanssa, että pidin niitä jotenkin ihan naurettavina.
Ehkä se on sille sedällekin vähän hankalaa, ei ne ole varmaaan tottuneet itkeviin tyttöihin, vaan ralliautopoikiin.

Juuri eksistentialismin luennolla käytiin läpi yhtä ajattelijaa, joka sanoi, että itkeminen yhdessä on tärkeintä.

Niin se on minustakin yhdessä tai yksin, purkaa se tilanne.

Ja vaikutti fiksulta tytöltä kyllä, ihanaa että nuoremmissa on ihmisiä, jotka ajattelevat noin.

Unnaaarna kirjoitti...

kiito riikka
olisipa ollut hauskaa jos sinä olisit ollut minun ajosetä :)

niin. yläasteelaiset on hassuja. kun toiset on niin lapsellisia että piirtää kirkkoveneitä ja sanoo että luopuu koulukirjoista ja kokeista ja yks kaks joku puhuu yhteiskuntarakenteista. niin. yllättävää. mutta ehkä myös jollain tapaa toiveikasta.

nähdään raamatussa. tuotko raamattuni?

Mayatar kirjoitti...

jep tuon raamatun. :)
saat sitten kertoa siellä lisää tuosta draamapajasta