maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Eilen mä sitten itkin koko asuntolan nähden yhteisessä kokoontumisessa, jossa käytiin talon säännöt läpi. Olin siis jo koko päivän itkenyt ja tiesin itkeväni sielläkin, kerroin pelostani Dejanille ja kun h-hetki tuli eli mun piti aukaista suuni ja valittaa tuosta mun vessasta ja bileistä niin aloin itkeä pillittää. Onneksi Dejan oli niin älyttömän kiltti, että puhui puolestani ja selitti tilanteen. Ja se on nyt ok. Siis tilanne. Siis ettei mun vessaa käytetä bileissä. Ainakin niin on tarkoitus olla.

Mutta se oli noloa siksi, että se ei ollut niin iso juttu. Mutta minkäs teet. Ei voi mitään jos itkettää. Eihän?

Eilen kävin Laugarnesin rannalla. Mustaa hiekkaa ja mustia kiviä. Meri, jonka ääntä kuunnella. Laitoin silmät kiinni. Pitelin kiviä kädessä. Ei puita joita koskettaa ohi kulkiessaan. Kiviä vain ja aallot. Vuoret jossain, jonne täytyy kulkea tunti bussilla. Niin suuret, että näyttää lähellä.

Yritän saada tänne kuvia pian. Ongelmani on se, että mun näytön asetukset on päin persettä ja mun pitäis kalibroida näyttö, koska mä en nää kuvia oikein ja siks mä en voi myöskään muokata niitä oikein. Ja haluan todellakin nähdä kuvat oikein, jotta tiedän mikä on oikeasti alivalottunut ja mikä ei jne. Joten kuvia vasta sitten kun onnistun. Otan siis myös macin kalibrointi ohjeita vastaan, kiitos !

neljänkymmenen minuutin päästä alkaa Islannin luonto ja kulttuuriperintö kurssi. Aamulla oli jo kieltä. Ostin sanakirjan :)

Ja aamulla, pimeässä kävelin pakkasta pitkin. Valoja joissain ikkunoissa ja katulampuissa. Sen verran, että näki juuri ja juuri ohuet lumihiutaleet. Järvi (ne todella sanoo sitä pikku lamparetta järveksi!) oli jäätynyt ja joutsenet huusivat. Niitä ei enää näkynyt kun tulin takaisin. Taivas sinisenä. Kuljin eri reittiä kirkkoa kohti suunnistaen. Kuljin talojen välistä. Niin, värikkäiden, ja vähän nolona tunnustan ettei ne olekaan puuta! Punastun nolosta. Ei. Ne eivät todellakaan ole puuta, onko täällä ainuttakaan taloa puusta? Ne ovat peltiä. Värikästä peltiä. Mutta eihän minulle olisi tullut mieleenkään, että talot ovat peltiä! Ja kauempaa katsottuna ne näyttää puulta...Ihan totta!

Tänään juttelin myös saksalaisen Annan ja Usalaisen Dannyn (oikea nimi Sara, muistaakseni tai Sarah). Ne oli kivoja. Mutta en minä jaksa tutustua ihmisiin. En vain jaksaisi. On helpompi vain olla omissaan, kulkea omia reittejään.

Dejanin kanssa on helppo kun se vaan kiskoo minua mukaansa. Se on sellainen. Niin stereotyyppinen homo. Mutta ei kuitenkaan. Ihan omanlaisensa tietysti, mutta tiedättehän. Mutta ihana. Pidän hänestä niin paljon. Ja nyt eilisen jälkeen vielä enemmän. Vaikka taas tyypilliseen suomalaiseen ja hannemaiseen tapaani ajattelen, että hän varmaan ajattelee minusta sitä ja tätä ja tota. Hupsua. Voisipa joskus lopettaa ajattelemasta mitä muut ajattelevat ja vain olla. Antaa olla.

Loppuisipa kurkkukipu. Se alkoi kun heräsin. Ja olen juonut teetä, mutta aina se vaan kähistelee. Tekisi mieli leikata se pois. Tahdon aina leikata ne ruuminosat minusta jotka kipeilevät. Uhkailen niitä. Mutta ne tietävät, etten tekisi niille koskaan pahaa, siksi ne vaan hihittelevät ja jatkavat vaivojaan, jotta saisivat huomiota. Koska niin, ainahan minä yritän niitä auttaa ja hoivata ja parantaa.
olisivat sitten edes kiitollisia!

6 kommenttia:

pom! kirjoitti...

Voi Hanne! Minä ainakin tiiän, miltä tuntuu itkeä väärissä paikoissa ja oon sitä mieltä, että joinakin päivinä sitä ei vain voi estää. Sillä on oma tahto ja se tahto on tulla ulos kunnes on taas aamu ja toiset silmät. Kai se on vähän kuin kurkkukipu, tulee tullessaan ja lähtee aikanaan, vaikka kuinka joisi kuumaa.
Lämmin kaulahuivi, rutistus

Anonyymi kirjoitti...

Täällä myös yksi itkijä. Joskus vaan. Erään kerran itkin työvuorossa, olin töissä kaupan kassalla. Oli asiakkailla hämmästeltävää.

Jyväskylä on iljamella.
Eli siis jäinen, loskainen ja ehdottoman suttuinen. Miten tällaisina päivinä kaikki näyttää rumalta.

Halauksia, Hanne.
Olen ajatellut sinua. Ja ajattelen tälläkin hetkellä.

Unnaaarna kirjoitti...

Tykkään teistä tosi paljon, tiedättehän sen. Tiedätte te :)

Putti kirjoitti...

Hassua. Myös minun kurkkuni on kipeä. Heräsin siihen yöllä. Aamulla menin ostamaan inkivääriä ja hunajaa kurkkukipuuni. Menen silti joogaan illalla, hähä.

Ja tuo homoystäväsi. Minä olen tutustunut täällä useampaan homoon kuin koskaan Suomessa koko elämäni aikana! Ja Poncho kuulostaa samanlaiselta kuin Dejan. Sellainen ihana. Johtuneeko homoudesta vai mistä. Joka tapauksessa, se on homo ja kiva. Onko niiden välillä yhteys vai ei, ken tietää, hehe.

Itku niin, se tulee kun on tullakseen. Minä olen nieleskellyt itkua monesti täällä. Kun olemme juhlissa ja minä en tunne ketään, en jaksaisi enää hymyillä ja näyttää siltä, että viihdyn, haluaisin vain mennä kotiin ja itkeä kotimatkalla. Mutta sitten se vain tulee, ei sitä loputtomiin voi nieleskellä. Ja sitten on hyvä, kun on joku lähellä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen tullut siihen tulokseen, että itkeminen on oikein ja soveliasta keskimäärin aina ja siihen tulisi pyrkiä, jos vain mahdollista. En edes ala kelata sitä tukahtuneiden/pakkotukahdettujen tunteiden vyyhtiä, mikä itkemiseen tuntuu esimerkiksi Suomessa liittyvän.

Silti minä itse pystyn itkemään hyvin harvoin, mikä ehkä johtuu siitä että olen kokenut elämässäni lähinnä ahdistusta ja masennusta surun sijaan. Ahdistus ja masennus herkästi kuristavat itkun, vaikka tekisikin mieli itkeä. Usein koetan tyhjentää oloani itkemällä, mutta en osaa.

Siksi toivonkin aina, että osaan itkeä omaisteni hautajaisissa, sitten joskus, kun aito suru tulee.

.ville

Unnaaarna kirjoitti...

Niin. mä oon siis itkenyt kaikissa mahdollisissa paikoissa. Ihan kaikissa. Mä siis tiedän aika paljon itkemisestä julkisesti :) Ja ajattelen itse että itkeminen on hyväksi ja toivoisin että itku ei olisi tabu. Silti. Siinä hetkessä kun itkettää ja se tilanne on sellainen julkinen, sitä toivoisi että voisi olla itkemättä. Siinä hetkessä ei toivo mitään muuta. Mutta sitten kun jo itkee. Sitten se on ihan sama. Sitten vaan toivoo sitä ettei kukaan vaan tee siitä itkusta numeroa. Koska sitten sitä vaan itkee entistä enemmän ja vaikka ei edes olisi enää mitään itkettävää. Mun äiti itki kun Esko Aho piti muinoin jotain puhetta, en edes enää muista mistä aiheesta, äitini ei todellakaan kannattanut keskustaa saati Esko Ahoa, mutta itki kuitenkin. Niin, silloin minä olin vielä lapsi ja ihmettelin äitini ihmeellisiä itkunlahjoja. Ehkä sekin on siis perinnöllistä? Minä olen tullut itkusukuun!