minun päässä on kuhmu.
olen asuntojen loukussa.
eilen valitin ja itkin ettei minulla ole asuntoa islannista enkä saakaan
ja tänään oli tullut kolmesta paikasta ilmoitus että saisin
ja voi voi voi voi
nyt odotan vastausta yhdestä että onko se sellainen jossa on sänky
ja
lumi ja talvi ja lumi ja talvi

ja minä nukuin viime yönä!

ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon!

tänään minä sairastan. lepään.

niin olen sanonut. mutta aamulla minä makasinkin. varmaan kello yhteen aamulla. päivällä.

vaihdoimme huoneita. minä olen makuuhuoneessa nyt kirjoituspöytäni ääressä
kari sai olohuoneen
revin kaikki valokuvat seinältä
siellä oli ystävät ja perhe ja kettuja ja sininen kuva josta kirjoitin orivedellä unista.

minä olen tiskannut ja kerännyt vaatteita lattialta. kari on imuroinut.

vinokattoinen asunto oli jo mennyt.
ja nyt olen hakenut kahta muuta asuntoa. kun tajusin että booking ei tarkoitakaan sitä ettenkö voisi lähettää sähköpostia vaikka kymmenelle landlordille. minä ja minun englannintaitoni.

maanantaina kerron viimeisen kerran sadun. kuukauden päästä on joulu. aatonaatto huomenna ylihuomenna aatto.

oli jo ehkä vähän pakkasta kun vei roskat, karkeasti arvioiden kymmenen roskapussia, tuntui joulu. ja jokin pappa kulki ilman takkia kauppaan.

tahtoisin pitää ruttuvaarin juhlat. sellaiset vain.
että on marraskuunloppu ja kaikilla on jotain ohjelmaa
kuten
yksi voisi lukea kirjaa niin kuin Tuhto
yksi voisi tanssia kuin mymmeli
yksi pitää puheen kuten Hemuli
yksi soittaa huuliharppua niin kuin Nuuskamuikkunen
ja yksi esittää varjonäytelmän Viljonkan tapaan.
voi. sellaisista juhlista minä pitäisin. sellaiset juhlat minä pitäisin.

kuvittele
että kello herättää kuudelta aamulla
mikkihiiri merihädässä
että kolme kertaa torkulle ja sitten nousee istualteen sängylle
pimeää. pilkkopimeää ja vieressä lämmin iho peiton alla.
sälekaihtimien raottaminen
ja ulkona on vitivalkoista
pimeästäkin sen näkee
ja hidas lumisade

kuvittele kuumaa mustaherukkamehua, palelevat viherkasvit ikkunalaudalla ja katot valkoisina, katulamppujen valossa lumitihkua

kaduilla ei ole juuri ketään. vain joitakin autoja niin että tien ylikin pääsee
melkein juoksuaskeleita koska aamulla ei jaksa lähteä liian aikaisin
eikä tiedä tuleeko sade puista vai taivaasta

bussin ikkunastakin on pimeää
ja vielä silloinkin on hämärää kun kävelee katse painettuna valkoiseen maahan, jossa on pienet kissanjäljet
talvi, niin ettei se pappakaan seiso siinä kadunkulmalla
eikä musta kissa ylitä tietä,
on vain sen jäljet
ja sen puutalon, jossa on punaiset seinät keittiössä syö taas lapsi
nainen on painanut kätensä kasvoilleen ja istuu toisessa huoneessa
minä ajattelen elokuvaa, jossa seurattaisi vain kävelemistä
ja hetkittäin ohikiitäviä kuvia
nyt minä ymmärrän runouden

ja ennen runotunnin alkua tyttö ojentaa minulle kätensä
sanoo ettei ole saanut neljänkymmenenasteenkuumetta,
ne ovat jääkylmät

ja takaisintullessa lapikkaat ovat lumesta tummuneet,
ne joita ihmeteltiin opettajanhuoneen eteisessä

bussin ikkunasta paistaa jo aurinkoa
lumi on valoa tai toisinpäin
minä opettelen radiota
kuuntelen kaikkien kappaleiden saman rytmin
ja miten ne voisi erottaa
radio pätkii eivätkä mummotkaan ole laittaneet turvavöitä
minä olen
nukahtamisen ja hereillä olemisen rajamailla

ja talvessa minä sepitän tämän kaiken
kunnes kuljen keltaisten seinien, oranssien ovien halki
sisään

ja illalla
kun on taas pakkasta ja pimeää
puistoon asetetut kynttilätkin palaneet
tuttu reitti
se jota talvella kuljimme pakkasesta hytisten
miten aina onkaan niin kylmä kun tulemme kotiin tai menemme
sohvalle, kuka saa paikan,
katsomaan elokuvaa, joka valitaan aina kriittisin äänenpainoin
kuinka me nauramme suut aukiauki ja palellen
ja sanomme siinä kulmassa hei ja toisessa kulmassa hei
ja viimeinen suora on oma suora
liukasta ei saa kaatua
ja ikkunoissa palaa valo

vanhus ei tulekaan sisään vaan menee nuoren miehen datsuniin tai opeliin
ja minä pidän ovea auki sille, joka on käynyt viimehetken kaupassa
eri kassi kun niillä keski-ikäisillä joiden suut olivat viivat enemmän alaspäin ja joiden kaksi täyttä ruokakassia mies kantoi

lumi tuli hiljakseen päivälläkin
kun join kuumaa minttukaakaota ja takana hihittivät seiskaluokkalaiset, jotka olivat tetissä. pitää sanoa kiitos ja olehyvä ja lähtiessä jotakin hei hei
minä sanon hei hei
ja tytöt hei hei

lumi satoi edelleen
mutta takkiin jäi ihan pienet höytyvät vain

huomenna nukun vähän pitempään. makaan sängyssä vielä aamullakin ja sitten rauhallisesti aloitan tiskaamaan ja vähän järjestelemään
ja talvessa minä kävelen sitten askareisiin
enkä lähde sittenkään
en vaikka en olekaan kuumeessa
otan oman viikonlopun ja lepään
jotta saisin nukkua yön

vaikka poika sanoikin että minua ei ole luotu sellaiseksi
joka nukkuu yöt kokonaan

tänään tuli ilmoitus islannin asunnoista.
että he ovatkin muuttaneet systeemiään nyt niin
etteivät hankikaan meille vaihtareille kämppiä
vaan meidän pitää hoitaa ne itse
yhdessä asunnossa oli vino katto
ja valoisat ikkunat
siellä on kuusi huonetta
ja minä tahtoisin niistä yhden
mutta sähköposti josta piti tiedustella ei toiminutkaan
ja jouduin taas kirjoittamaan hätäisiä viestejä
apologise apologise



minun lumeni. talvi.

olen ihan poikki.
teatteri on nyt ohi. mutta on vielä paljon
kaikkea muuta
tai siis
nyt sitä vasta tajuaa että miten paljon onkaan
tuntuu että olen pudonnut
sellainen olo että muut on jossain junassa tai bussissa
ja oho
onkin itse jäänyt laiturille

tämän päivän lehdessä oli se satutuntijuttu.
ja islantikin on varmistunut. tahtoisin mennä valaskurssille. mutta se on jo syksyllä enkä muutenkaan olisi päässyt sinne minun pohjatiedoillani.

tulin vähän kipeäksi viikonloppuna mutta en oikeastaan
kun join flunssateetä. toisaalta luulen
että minun pitäisi sairastaa nyt
ennen joulua, ennen lähtöä
pitäisi levätä sillä tavalla
kunnolla

ärsyttää ja suututtaa
ettei mitään ikinä ehdi tehdä kunnolla
ei tavata edes ystäviä
ei kirjoittaa edes omille ystäville. ei mitään.
kaikki aika menee vain paikasta toiseen siirtymisessä ja sähköposteihin vastaamisessa
ja sitten kaikki unohtuu ja sekoittuu ja on vain mylly ja yöllä ei saa unta kun yrittää muodostaa mieleensä listoja tekemättömistä asioista
eikä se lähde sillä pois että ajattelee ettei nyt pitäisi ajatella vaan nukkua
ja sitten on tuhat ja yksi tarinaa päässä on se ja se ja se ja se
ja niitäkin pitäisi ehtiä kirjoittaa

voi
ehkä islanti tekee minulle hyvää
vain jo sen tähden ettei minulla ole siellä vielä mitään
että minulla on syy jättäytyä järjestöistä tauolle
koska en ole maassa
on hyvä syy olla menemättä luennoille täällä koska
ja olen pitkästä aikaa innoissani kursseista ja luennoista
mitä siellä on
ihan oudoista
siellä on mm. ipod kurssi! älkää kysykö miksi. mutta oli ihan huippu selostus siitä miten ipod on muuttanut yhteiskuntaamme jne jne jne. vau.
oli siellä myös oma kurssinsa 11.9 päivälle. heh. vitsi. kukahan siellä keksii työkseen noita kursseja?

ja meillä on siivousurakka kotona. tämä on jälleen kerran pahemmanlaatuinen läävä. ei vain sotkuinen vaan myös likainen. paskainen suoraansanottuna. eikä tee mieli siivota kun on niin paljon siivottavaa. sitten tulee vain enemmän. ja kun on tuhat tärkeämmältäkin tuntuvaa hommaa. plaah.

miten hommavuorista selviää? miten saisi päänsä lepoon?

kunpa olisin karhu. nyt olisi viimeistään talviunien aika. voisi vain käpertyä kokoon. lämpimään. eilen pyörä oli jäätynyt räntäsateen jäljitä niin etten saanut lukkoa auki illalla. ja nyt se on sisällä sulamassa.

huomenna multa lähtee tukka. ystäväni leikkaa. ja sitten me mennään sen jälkeen hampurilaisille. olemme suunnitelleet sitä pitkään, mutta minulla on moraalinen dilemma roskaruoan kanssa. ilmeisesti.

ja ilta on hämärä jo neljältä.

ja ja ja

tänään oli elämäni paras satutunti
lapset kuunteli ja osallistui
ja tuntui että ne tykkäs
ja
minä luin ja kerroin omia tekstejä!
ja sitten keksittiin lastenkin kanssa yhdessä ja jokainen sai keksiä oman tarinan.
mulla oli esineitä ja sitten niistä ne tarinat syntyi.
voi. oli niin kivaa.
kerrankin. ei tarvitse itkeä kotiin.
ja siellä oli toimittajakin tänään tekemässä juttua. saan lukea sen vielä. se ilmestyy tällä viikolla lehdessä.
hui. mutta vaikutti siltä että ihan myönteinen juttu siitä tulee. valokuvaajakin oli.

eli hihkun onnesta satujeni kanssa. eka kerta kun kirjoitin mitään lapsille. lukuunottamatta teatterijuttua ja jotain yksittäisiä pikkujuttuja luontsikassa.

voi voi voi.
tiedättekö kun tulee soikeaksi onnesta

ja aamullakin yksi lapsi oli sanonut meidän teatteriesityksen jälkeen, että se oli tosi hyvä (tai se käytti kyllä jotain hienompaa ja ylistävämpää adjektiivia) eikä se edes ollut kenenkään meidän tuttu!

ja sanataidepäivässäkin lapset oli ihan huippukivoja ja meni hyvin!

joskus on vain kaikki niin ihanaa kun sujuu.
ja sade ropisee ikkunaan eikä tartte mennä ulos.

vielä kun saisin vihdoin kuulla siitä islannista. ja saisin unen. ja syötyä.
meillä on hassu juttu, meillä kahdella, jotka asumme yksissä
että kun toinen on poissa, niin toinen ei syö eikä nuku
niin. minä luulin että se pätee vain kun minä oon poissa
mutta nähtävästi se pätee niinkin kun minä oon kotona
paitsi että olen minä viikonloppuna syönyt teatterin piikkiin pitsaa ja grilliltä fetahampurilaisen
ja tänään kävin katriinassa. mutta en minä olisi muuten varmaan syönyt. en vain saa laitettua itselle mitään. on niin tylsä kokata yksin :(

tulipas tästä arkinen kirjoitus. ehkä joskus niinkin. ehkä silloin tulee arkinen, kun on iloinen ja sitten enemmän kuvia, kun on apea.

niin. kai minä oon niitä jotka saa kirjoittamiseen negatiivisesta sen voiman.

tykkään minun teatteriystävistä. meistä on tullut sellainen porukka. sellainen yhteisö. hassua. kun olen tavallaan kadehtien ja halveksien katsellut jyväskylän teatterilaisia. näyttelijöitä. pah. tuollaisia. mutta nyt minä itsekin kuulun sellaiseen tavallaan. että nauretaan kovaan ääneen, ollaan rikkinäistä puhelinta baarissa ja laulu kuuluu toiselle kadulle.
niin. mutta ainahan tuollaiset on kivoja kun itse kuuluu. ja jos ei kuulu niin ärsyttävää.

ja perjantain draamasessiokin koulussa oli huippu. oli aivan mahtavaa nähdä toisten tekstejä. ja päästä tietysti kokeilemaan omaansakin. sitten tuli taas usko draamaan. siihen että ehkä siinä sittenkin on jotain minulle. että en minä näytä pääsevän siitä eroon.
se vain kummittelee.

ja sitten tajuaa yhtäkkiä että tosiaan. olenhan minä tehnyt teatteria jo yhdeksänvuotiaastaasti. että onhan siinä melkein viisitoista vuotta. hui. että kai sen pitäisi jo jossain näkyä. edes vähän. edes vähän.

sisällä sisällä.

unissa psykopaattielokuva, joka oli analyysissäni sitä katsoessa aikuisten satu. mutta en halunnut katsoa sitä loppuun sillä sossun täti olikin se murhaaja.

ja tykkään myös kamalan paljon olla yksin kotona. ihan yksin. vaikka pelkäänkin aina kaikkia mahdollisia omituisia ääniä. kuten reppuani, joka kaatuu itsestään. ja on paljon kylmempi nukkua. mutta jotenkin myös tykkään omasta itsenäisyydestäni. ihan vain omasta.

enkä vielä tiedä, jos tykkään siitä islannissakin. jos lähdenkin sieltä grönlantiin ja rupean pyytämään valaita.

(valaat ovat ehkä viimeisin eläin, jota voisin kuvitella vahingoittavani, en tiedä oikeastaan edes miksi ihailen niitä niin kovasti, ja onhan niitäkin montaa eri lajia, ihan erilaisia, mutta jotenkin valas on sellainen symbolikin, sellaisesta ikiaikaisesta elämästä, tavallaan elämän alkumeri ja ikuisuus ja rauha ja toisaalta luonnon lainalaisuudet)

mutta nyt täytyy jo mennä nukkumaan. joskus täytyy. kun on esimerkiksi teatteria taas aamulla. teatteri teatteri teatteri. olen nyt vaan niin siellä etten pysty olemaan muuta.

Jee, obama on voittanut vaalit
ja minä nauroin yöllä
koska oli lumiukkoja

ja toissayönä päässäni kasvoi nyrkin kokoinen patti
se oli saanut alkunsa linnun ulosteista, kaiketi
ja sen oli määrä räjähtää leuastani.

ja ihmiset kauhistelevat kauhukursseja
ja minä vaan mietin mitä jo lapsetkin kirjoittavat
kun heille antaa vapaat kädet
saati sitten teinejä
niin
miksi pitäisi aina rajoittaa sitä mikä on tulossa ulos

niin kuin opettajanpöydällä olleessa lapussa luki
ei zombeja vampyyreja, rosvoja, poliiseja, verta, ulostetta, pieruja
loputon lista kieltoja

minäkin annan kirjoittaa ismoista ja sepoista
vaikka se tuntuu ärsyttävältä
että eikö ne nyt muuta keksi
kuin salatut elämät
mutta kirjoittakoot
kirjoittakoot jos se jotain auttaa
kai siihen joku syy on miksi ne kiinnostavat

äh.
minua vain raivostuttaa kaikenlainen kauhistelu.
kaikkien asioiden suhteen.
hui. oi. voi.

minusta on tulossa kyyninen ja kylmä
välinpitämätön olkien kohauttelija.

ulkona paistaa aurinko
kävelysää
kiipeäisin katoille loikoilemaan
mutta en kiipeä kun ei olla lauluissa tai saduissa

kaikki sadut tuntuvat latteilta tove janssonin jälkeen
olen siis aivan hullaantunut
miten osuvia hahmoja ja maisemia

ja olisi niin paljon hommaa
kun olen vain istunut koneella ja selaillut nettisivuja
sitten kaikki tärkeät asiat ovat jääneet tekemättä
tärkeät
joita muut pitävät tärkeinä ja sitten minäkin pidän

sitä aina kuitenkin mitä muut

ja joskus otin mustavalkoisia kuvia
joita kehittelin pimiössä tuntitolkulla ajan kadotessa
nyt on vain digi josta loppuu akku just kun ottaisi hyvän kuvan

on sellaista tasaista sähkön hurinaa.

missä ovat karpalosuot ja suppilovahverometsät?

viime yönä oli paha uni.
se oli sellainen abstrakti ja absurdi ettei sitä voi selittää
mutta siinä oli kirja nimeltä mustat auringot (se on muuten ihan oikeankin kirjan nimi!) ja jotenkin hyvästä pahaan muuttuva. ja tarkoitan todella pahaan. kaikista pahoista pahimpaan. ja se oli jollain lailla vaarallista. mutta en päässyt poiskaan siitä. se oli kuin riivaus. kuin kuumeuni. ja tiesin että se on unta koska se oli niin abstrakti. kuin kummitukset sängyssäni paloittelemassa minua. kuin henget kirkumassa värejä. geometriset kuviot litistämässä ja viiltämässä.

ja lopulta minä heräsin ja hengitin raskaasti enkä jaksanut käpertyä selkään joka oli kuuma vaan puristin peittoa ja pidin silmät kiinni. aamuyön pimeä.

mutta yötä ennen meillä oli myöhäinen ilta melkein puolenyön. taulumäen hautausmaa, jonne ei olisi saanut mennä enää kymmenenjälkeen. mutta meitä oli viisi ja me menimme ja jos vartijahenkilö olisi tullut kysymään että täällä olo on kielletty öisin kai tiedämme, olisimme sanoneet ettemme olisi voineet tulla aikaisemmin, koska saatananpalvojat ovat hautausmailla aina vasta pimeän tultua, öisin.
mutta vartija ei tullut ja me ihastelimme kynttilöitä ja ihmettelimme suomalaista ankeutta kuolleiden muistopäivänä. olisin toivonut loisteputkien sammuttamista ja puihin lyhtyjä palamaan. ajattelimme meksikoa. kuinka siellä on kaikilla hauskaa. sokeripääkalloja. kaikkia niitä. ja kamerastakin loppui akku kun yritin kuvata.

ja voi miten keksimme mikä olisi parasta, jos edelleen hautoihin merkittäisiin vainajien ammatit! oli mahtavaa lukea jättiläismäiseen monumenttiin kirjoitetusta posteljoonista tai leipurimestarista, maistereista, poliiseista ja ylioppilaista puhumattakaan. vau.
ja oli kylmä. niin kylmä että minä villamekossani, villapuserossa, takissa, huiveissa, pipoissa ja lapasissa palelin lopulta niin että oli lähdettävä. varpaat kipristelivät. oli pakkasta. ja ilkan piti lainata nikolta pitkät kalsarit.

niin. ennen hautausmaamatkaa olimme meillä. minun teatterikavereita kaksi ja me. ja me pelasimme koko illan ja joimme älyttömän pahaa karviaismehua, jonka äitini on tehnyt.
ja sitten soitti kolmas teatterikaveri ja pyysi meitä hautausmaalle. hän olisi halunnut hiljentyä kun ilkka taas laulaa. ilkasta lähtee niin kova ääni.

ja takaisintullessa yritimme mennä grillille ja heseen mutta emme menneet sillä minulla on roskaruokaan vähän sama kuin alkoholiin. että jotenkin yritän välttää viimeiseen asti. siitä tulee vähän sellainen morkkis. että kivaa sen pienen hetken kun sitä syö mutta sitten tulee kumminkin vaan huono olo ja rahat meni.

ja tänään oli leivontaa. omenamuffinsseja ja sienipiirakkaa. oi että.
ja illan päätteeksi vielä papufetasalaattia.

ja luntakin satoi ihan pikkuisen eilen. muutama höytyvä.

ja huomenna minä aion soitella soittimia lasten kanssa.