Nukahdin.

Ensimmäinen iltauni täällä. Saaressa.
Saaga,
se oli minun kielelläni
vihdoinkin se alkoi, kuudenkymmenen johdatussivun jälkeen (johdatus tarkoittaa tässä sitä kun kirjoittaja kirjoittaa siitä kuka on kenenkin poika ja kenenkin tytär ja kuka kenenkin kanssa naimisiin tai riitoihin ja missä oli mikäkin talo)
mutta silmäluomet
ulkona pimenevä ilta
kirkon tornit ensin punaisessa
hiljalleen sinertyvässä ja tummentuvassa taivaassa

lopulta vain minä ja saagojen ääni.
Niissä on ääni.
kaikissa sanoissa rytmi ja ääni.
Kuuletteko te? Kuuletteko te sanat kun te luette?
Kaikilla on ääni. Kaikesta. Siksikö minä voisin istua illasta iltaan
kuunnellen pianoa
jota joku soittaa oikeasti
tai sello
soittimista eniten kuin meri

tai kun minun ystäväni laulaa
miten hänen äänensä voima
ja mikä kunnia jos joskus hänen äänessään minun sanani
mutta ilmankin voi. voisin kuunnella häntä aina
sitä soitinta joka oli unilaulu.

ja saagan ääni minun unessani

mutta entä minun ääneni? kuulenko sitä? voiko omien sanojensa ääntä kuulla
etääntyykö omasta rytmistään
niin että sen tunnistaa
niin että sen kuulee kuin kuulisi
linnut siitä avoimesta ikkunasta
kun jaetaan verigreippi
eikä tyttö tiedä miten greippejä syödään
että niin kuin appelsiini?
ja suklaakakku on muovipussissa. islantilainen tyttö sen on leiponut
ja siinä hetkessä päättää
että aikoo tehdä omansa
tarjota sitä ihmisille
niille joista pitää
joista teki omiansa.

ja me kävelemme pistävässä lumisateessa.
se ei ole pehmeää niin kuin suomessa, minä sanon,
mutta valehtelen jo sanoessani, sillä ei meilläkään ole vain pehmeää lunta
onhan meilläkin jääpuikkoja

on hassua millaisen kuvan sitä piirtää omasta maastaan
mitä kertoo
mitä nostaa
ei voi kaikkea
kertoo ystävänsä perheestä
ihanimmasta minkä on tavannut
joka asuu pohjoisessa
sanoo ei ihan pohjoisessa mutta tavallaan pohjoisessa
se kuulostaa hienommalta
sillä ei kukaan täällä tiedä missä kainuu on
mutta sitten ei osaakaan kertoa
kaikki pysähtyy
ei voikaan pistää sanoiksi sitä mitä on.
että on niin paljon
ja sitä ei voi sanoa edes suomeksi

miten paljon me olemmekaan kielen ulottumattomissa

aurinko jo laskemassa ja kävelee kirkon ohi. ajattelee miten vähän on tässä kielessä. vieraassa kielessä joka on kaikille vieras. paitsi niille amerikkalaisille ja briteille ja ehkä kanadalaiselle.
miten vähän sitä todella onkaan
kun sitä on jo niin vähän omassaankin

mahdotonta ilmaista
miltä taivas näyttää kun tähdet vasta muodostuvat
tai miltä saaga kuulostaa
miltä kuulostaa minun suurpyytäjäni
Peter
ini

entä se kun maataan ihan kiinni toisissaan. ei ole mitään muuta kuin aallot jotka tulevat
jokapuolelle saarta, puut
joiden nimiä on turha opetella ja lokit
jotka aina vain vartioivat pesiään
joissa ei edes ole enää poikasia
vesi joka on kylmä ja vesi joka on kuitenkin lämmin

miten pistää kieleen se
että on kerran istunut kivellä
että on kiivennyt kiven päälle ja asettanut kameranjalustan lumeen
tehnyt valtaisan linnan ja ripustanut kynttilöitä ikkunoille
se valo
se hetki ennen unta
ensimmäiset lumisateet ja vesilätäköt

kun pieni poika sanoo että sinä olet minun saduissa.

tuntuu että kosketukset on helpompi laittaa ääneen
on helpompi maalata vihreää tai punaista pistää violetiksi taivas
että kirjoitus ei ole aisti

kirjoitus ei ole aisti.