minä oon ihan kaukana runoista
oon etääntynyt niistä. en ole niitten kanssa enää missään tekemisessä
ja joskus
hah
olin sellainen runotyttö
runotyttöjen runotyttö
letit vieläkin päässä mutta
niin. miten jotkut asiat vain loittonevat
niin kuin oli sen teatterin kanssa
mutta yks kaks se onkin taas lähellä

mutta runot
niitä minä tällä hetkellä välttelen viimeiseen asti
jos joku kirjoittaa puhuu niistä minä katson ikkunasta ulos jonnekin
sanoudun niistä irti ihan kokonaan. ei minun. ei minun. ei minun juttu.

ja siksikö tuntuu vaikealta
niin kovasti hankalalta kirjoittaa sanoja ystävän lauluihin
kuuntelen uudestaan uudestaan niitä vanhoja ugrilaisia lauluja
jotakin sellaista kuin kansanmusiikki. jotakin sinne päin
miten mahtavia ne ovat
mutta että minun pitäisi tehdä sanoja johonkin sellaiseen
mikä soppa
mikä tönkkö kapula minä olenkaan. ei minusta riitä
minun musiikkini

kamalinta yrittää soittaa orvan laulua pianolla kun toinen pyytää
eikä osaakaan. ihan hirveää. alennukset ja palautusmerkit.
musiikki. musiikki.
noh, se ei koskaan minussa ollutkaan
vaikka oi, kyllä
kyllä minä sitä olen aina halunnut
siitä saisin orgasmini
kyllä
jos
mutta saan tyytyä vain kuuntelemiseen
siihen passiiviseen osaan
kun otetaan vain vastaan ihastellen.

eilen oli sellainen päivä kun oli huonohuono
makasin kippuralla sängyllä kun en minä osaa mitään
en kirjoittaa en opettaa kirjoittamista en lasten kanssa en kertoa satuja en ihmisten kanssa en näytellä en mitään
ja sitten me kävelimme tourujoelle katsomaan sorsia ja mummo käveli edellä ja pysähtyi tuijottamaan mädäntynyttä rinnettä ja me menimme ohi
ja hautausmaalle
minä jo toistamiseen yhden päivän aikana
kun oli se joutsassakin, se jossa oli hauta jossa oli nainen kuollut ennen kuin poikansa niilo, se toinen niistä niiloista oli syntynyt
ja oli martti haavion hauta ja roikkupihlajan näköinen puu
ja sitten me kävelimme läpi kaupungin ja ostimme kortteja korttikaupasta ja lopulta emme olleet tehneet edes ruokaa niin menimme syömään pitsaa. niinkin voi tehdä. kun sataa melkein ulkona

eikä tänään tullut sitä lumisadetta tänne. tai en tiedä nyt kun on pimeää.

ja islannista pitäisi kuulla ihan pian. siellä jo lukee että minua käsitellään ja olen raivoissani siitä että joitain on käsitelty jo vaikka ne on lähettäneet hakemuksensa minua kuukausia myöhemmin! minusta pitäisi olla jokin järjestys ja oikeudenmukaisuus.

ja yläkerrasta kuuluu taas mielipuolista meteliä
se on kuin linnut kuin eläimet naurun itkun huudon ulinan ja ulvonnan sekotusta
haluaisin tietää ketkä tämän talon mummoista ne ovat
ja ketkä ne ovat ne jotka aina jättävät ne tupakantumpit portaille
joista sitten kirjoitetaan lappuja seinille
lappujen kirjoittajat kyllä tiedän,
ne tietävät kaikki
ne myös vahtivat pyykkitupaa

mutta minä vähän pelkään
pelkään sitä että minulta katoaa kaikki
kaikki oma
että mitä isommaksi kasvaa
sitä varmemmin niin käy
että joko kaikki arkipäiväistyy
tai itse

ja tämä on aina tämä sama
mutta kun sitä on ominut itselleen jonkun jutun
vaikka sellaisen kuin kirjoittaminen
niin eihän siitä tahtoisi laskea irti
mutta entä jos
entä jos ei olisikaan mitään syytä jatkaa
jos juuri sen tajuaminen ettei ole sen kummempi
että itsessä ei ole mitään erityistä
olisikin hyvä
että se pitäisikin tajuta
ja sitten mennä virastoon töihin
vaikka postiin
(haaveilen siitä että ihmeen kaupalla pääsisin jouluksi vaikka hakemukseni taas myöhästyivät)

kun minä niin kovasti tahtoisin
olla jotakin muuta välillä kuin homssu tuhto
vaikka,
oikeastaan,
homssu tuhdollahan se kaikista suurin mielikuvitus oikeastaan on
ja hänen maailmansahan se onkin se ihmeellinen
mutta se on kirja
satumaailma

niin kuin pinjakin sanoi kaurismäkeläisestä estetiikasta
että se on elokuvaa
ja oikea todellinen on jotain ihan muuta
ja niinhän se on
minä elän liikaa kaikissa sellaisissa
kuvissa vain
kauniissa kuvissa jotka minun mielestä
ja kuvittelen suomalaisuudenkin sellaiseksi
sateet ja harmaudet

ja niin minä taidan tehdä islanninkin kanssa.
satusatusatu

ja olen alkanut nähdä unia siitä
unia joissa ihmiset ovatkin niin kuin ne liettualaiset kesältä
ja kuinka minä en yhtään tykkääkään
kuinka missään ei mitään muuta kuin tasaista
eikä mitään taikaa
ei mitään siitä mitä on kuvitellut

ja niinhän se tulee olemaankin
ihan samanlainen länsimaa ihan samanlaisine ihmisineenhän sekin on
ei minun uni ei minun

ja aina näin syksyisin
aina näin myöhään syksyllä
minulle tulee tämä
että ei enää jaksa ihmisiä
ei jaksa mitään muuta kuin omiaan. omaa kuvaa. omaa napaa.
toiset tuovat heti vertailun. jokainen.
tulee aina se katse. että on peilejä.
aina pitää olla jokin ilme. jokin liike. jokin ennaltamäärätty. tai sitten siinä keksitty.

mutta huomenna on lauantai ja saa pitkästä aikaa nukkua pitkään.
saa maata aamulla sängyssä ja lukea kirjaa
maanantaiksi pitäisi valita hyvät sadut kun tulee toimittaja tekemään juttua
juuri nyt
kun en tahtoisi näyttäytyä ollenkaan!

mutta on parasta tulla lunta ja pian. sillä nyt minä alan odottaa taas.
sitten kun tulee lunta on taas lumihiutaleita. lumitähtiä ja lumivuoria. lunta lunta. sitten on valkeus.

syntyvyyden säätely

eilen illalla minä ajattelin
kun taas kerran kuulin että eräs
minun läheltäni oli joutunut sairaalaan
se on kuumetta vain, mutta kuitenkin
että entäpä
jos ihmisten paha olo, mielenterveysongelmat, se ettei näe elämässään merkitystä, halua elää
onkin vain luonnon keino rajoittaa meidän jatkuvaa kasvuamme

kun taudit eivät enää tehoa kunnolla, koska meillä on lääketiede
ja kun hedelmättömyys (se on lisääntynyt länsimaissa jatkuvasti) ei ole enää mikään ongelma, kun on hedelemöityshoidot ja kuka tahansa voi saada lapsen biologiasta huolimatta
niin entä
jos me olemmekin alkaneet rajoittaa syntyvyyttämme, liiallisuuttamme itse
entä jos meidän mielemme on vain seuraava keino?
kun ulkopuoliset tekijät eivät enää säätele meitä, kun me yritämme hallita kaikkea, niin me väistämättä alamme itse rajoittaa itseämme

me pidämme väkisin hengissä ne, jotka eivät edes tahdo elää
eikö se ole järjetöntä?
me pidämme hengissä ne, jotka eivät pysyisi hengissä ilman, ja me pistämme ne lisääntymään, jotka eivät lisääntyisi ilman ja sitten vielä pakotamme elämään ne jotka eivät eläisi ilman.

ja tällaisia ajatuksia ajattelen minä, jolla on elämänkumppaninaan itsemurhakandidaatti.

entä mikä on sitten seuraava keino? entä jos kaikki ilmastonmuutoksetkin ovat vain sitä. että meitä pitää saada täältä vähän lahdattua. että meitä oikeasti on ihan helvetisti liikaa ja kun kasvu ei näytä pysähtyvän. ei sitten mihinkään. kasvu vaan kiihtyy. ja politikot ovat huolissaan kun ihmiset eivät taas kuluta tarpeeksi.
'
ja mielenkiintoinen on tutkimus homoseksuaalisuuden suhteesta resursseihin. rotilla oli tehty kokeita, joissa ensin ruokaa oli riittävästi rottapopulaatioon nähden, mutta kun ruokaa vähennettiin niin, että sitä riitti hyvin enää puolelle populaatiosta, alkoikin homoseksuaalisten rottien määrä lisääntyä! Niin että populaation koko palautui lopulta sellaiseksi, että ruokaa taas riitti kaikille.

niin. jotenkin minä uskon siihen, että syntyvyyden säätely on tarpeen ja että se tapahtuu keinolla millä hyvänsä. ja että tämä nykyinen meno. kun me alamme tuhota itseämme sisältä päin, on kauhistuttavaa. ja että tähän pitäisi olla jokin muu ratkaisu. onko se niin mahdottoman vaikea ymmärtää, ettei me omisteta tätä maailmaa? että meillä on vain tämä yksi pallo, jossa on elettävä? ja että me ei voida elää täällä yksin. että meidän itsemmekin takia me tarvitaan koko ekosysteemi.
voi, miksi ihmeessä ihmisestä on kehittynyt tällainen hirviömassa?

yöllä oli myrsky.
minä näin paljon unia. painajaisia ja sitten ihan outoja
aamulla muistin vain kirjasta kuvan jossa oli monta aukeamaa jatkuva puu
sellainen sukupuun tapainen, siinä oli lokeroita
ja kaikissa jotakin intiankielisiä nimiä
ja sen kirjan nimi oli jotakin niin kuin makuuhuonetarinoita.
se oli sellainen eroottinen kirja pohjimmiltaan, vaikka ne olikin satuja kaikki. kaikki sukupuun osat.

minä luulen että ennen nukahtamistani viimeisillä voimilla satujen merkityksestä lapsille lukemani vaikutti alitajuntaani
tai mihin ikinä tajuntaan.

olen siis tosissani koukussa gradumateriaaliini. tai ehkä gradumateriaaliini. mutta on ihana olla joskus innostunut koulusta. tai sellaisesta. että tutkii vaan. että ottaa vaan erilaisista asioista selvää. vähän kerrallaan. tietämättä vielä ihan tarkkaan miksi.

aamullakin satoi täysillä kun poljin astudiolle.
sitten minua taas vähän nosteltiin ja heiteltiin ja pyöriteltiin aina välillä. ja minäkin koetin nostaa toista, joka on ainakin puolet minua pidempi. me erikokoiset. me jotka olemme näytelmässä naimisissa. mutta on hauskaa. on hauskaa näytellä. voi. se on niin hauskaa. välillä paljon hauskempaa kuin kirjoittaminen.

ja pitäisi käydä kai äänestämässäkin. olen vain vähän väsynyt politiikkaan.

ymmärrän vuosi vuodelta paremmin äitini sanoja kun hän hyvin ponneekkasti aina sanoi ettei ole kiinnostunut politiikasta. äitini, jolla oli ajatuksia ja joka tahtoi parantaa maailmaa.
niin. en tiedä tahtooko hän enää. voiko sellainen tahto kadota? voiko tilalle vain tulla turtumus. sellainen arki että onkin vain rutiinit. että sitten kun on vapaata aikaa sitä vain on ja lukee dekkareita. ettei sitä jaksakaan enää kiinnostua maailmasta. yrittää turhaa sitä muuttaa. vaikka korostaahan äiti aina sitäkin. että kuinka paljon moni asia on muuttunut. että on mennyt eteenpäin. että kyllä ihmiset ottavat ympäristön huomioon paremmin kuin 80-luvulla tai ennen

mutta onko se paremmin
onko se vain eri lailla? että ehkä joitain asioita kyllä. kaikki puhuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikki tietävät rehevöitymisen. mutta entäpä kuluttaminen? entäpä jatkuva kasvu? eikö kaikki tuollainen ole mennyt vain pahemmaksi? emmekö me tahdo enemmän ja nopeammin yhä vain enemmän ja nopeammin?

enkä kestä tätä kun en saa ikinä kuulla siitä islannista. että milloin se viimeinen sana oikein tulee!

tänään on satanut koko päivän.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.

ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan

sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.

ja minun hiuksissa on jumalaton takku.

ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.

joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.

taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.

eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.

mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.

sateen ropina. sade sade. tauoton.

mua väsyttää jo
mutta en vain jaksa mennä nukkumaan
vaikka minun piti suoraan
ettei kuume nouse

mutta tiskitkin on tiskaamatta. koko viikolta.
ja ensimmäinen yksinäinen yö täällä kodissa pitkään aikaan. ensimmäinen yksinäinen viikonloppu pitkään aikaan
ja etsin musiikkia
uutta minulle
ja löysin vukan, eleanora rosenholmin, lau naun ja maailman ja helena espvallin
vaikka ei ne ehkä kaikki oikeastaan edes olleet sellaisia joita jaksaisin kuulla
muistuttivat monet islajaa, enkä minä oikein vielä jaksa sitäkään

pidän ehkä liikaa yksinkertaisuudesta
minä
jolla ei ole mitään musiikkia sisässään

kuinka katsoin kuvia niistä jotka osasivat soittaa
siitä jonka virtuaalimaisia käsiä minä lukiossa seurasin
siitä jonka tanssia ja laulua ja kauniita pitkiä hiuksia minä seurasin
ja niitä muita
niiden sisällä on musiikki
ja minä voin vain vähän kuunnella ja sanoa oo

miksi minun sisällä ei voi asua mikään taito?
tai miksei voi ikuisesti olla kolme vuutta tai viisi vuotta
ja silloin osaa kaikkea ja pystyy kaikkeen ja voi tulla kaikeksi

pidän siitä tunteesta
että voi olla maailmassa yksin
ettei ole mitään mihin verrata
että käpertyä keriksi
ja sitten on turvallista

maailma on siinä.

lainasin pinon gradukirjojakin. tai ehkä gradukirjoja
oli jännittävää olla hyllyjen välissä ja vain tarttua kirjaan sellainen innostus masussa ja käsissä
mutta se innostus on karissut tässä tietokoneella istuessa
olen herännyt jo kuudelta enkä ole nukkunut viiteen yöhön kunnolla. ainakaan.
ja nyt kun tulisi uni minun pitäisi jo olla menossa
ottaa hännästä kiinni
ottaa päästä kiinni
uni uninen

tahdon vain unen
tahdon oman uneni vain
sen kun puut ojentavat oksiaan ja maa saa hengittää
tahdon uneni kun minulla on siinä kaikki
saareni joka on minun minun minun
tahdon omistaa kaiken
tahdon kaiken en kestä sitä kun on niin paljon asfalttia niin paljon sellaisia jotka ovat tärkeämpiä niin paljon sitä mille pitää nyökytellä
asioita joista kuiskutella

huvittaisi hautautua lumisateeseen joka sataa juuri nyt
että sataisi juuri nyt
ja että se olisi merkityksellistä
että siinä vaan

sellaisia hetkiä niin vähän
että toden totta on kokonainen.

uni uninen.

marraskuu lähestyy

pari vuotta sitten tähän aikaan olen jo odottanut lunta
nyt olen vain hämmästynyt ettei ole enää värejä
vaan niljakkaita lehtiä pitkospuiden päällä
puita rankoina ja sadetta harmaana verkkona
kun tuijotetaan lasiovien lävitse ja odotetaan
että jos sittenkin
se lakkaisi
ja tulisi aurinko ja voisi polkea kotiin kuivin satuloin

mutta ei se lakkaa
ja meidän kaikkien mieliala on mennyt alaspäin
yksi murehtii sitä että on saanut oppilaansa itkemään
toinen sitä että sanoi tämän oppilaan olevan aina tällainen
ja minä vain sitä että uneni oli niin helppo tulkita
enkä sittenkään tahdo aivan kaikkea uskoa

näin unta että odotin vauvaa. meillä oli jo yksi lapsi. sillä oli islantilainen nimi, sama kuin minun tekstissäni. ja minä sanoin vain tulevani synnyttämään sen vauvan suomeen mutta sitten lähtisin takaisin ja poika saisi hoitaa lapset. minä jättäisin ne hänelle. eikä poika ollut yhtään varma että pärjäisi.
sehän on suoraan.
ei sitä tarvitse sen kummemmin miettiä.ei kummallisia symboleita. suoraan verrannollinen. minä sitten rakastin matematiikkaa vaikka näenkin siitä vielä painajaisia.

sade.
se tulee ikkunoihin. vintillä kattoon ropisi niin että meinasin hypähdellä ilosta
sellaisia ääniä kuulee niin harvoin. sateen äänen että voisi käpertyä nukkumaan viltin alle.

eilen näin tytön jota olen kaivannut. jonka kanssa kävelimme juna-asemalle ja sitten hänen piti jo lähteä. ja me puhuimme paljon mutta eri asioista kuin tietokoneen välityksellä ja tyttö nousi junaan ja minä olin juuri ennen sanonut että voiko muuttua. ja minulla oli pala, joka oli kielellä joka piti nielaista. ja minusta oli niin viileää ja hämärää kun kävelin kotiin. oli niin raikas enkä minä ajatellut mitään kun jyväskyläläiset ajelivat pillurallia. että sellaisiakin täällä on. mutta minä en ajatellut sen enempää. kävelin kellarikäytävän läpi ja olisin tahtonut pitää tyttöä kädestä
olisin tahtonut niin kuin lauantaina tanssivat se minun haltijani, lukiosta, näköinen tyttö ja se uusi, johon olen vasta tutustumassa, kuinka he olivat niin kuin me, lukiosta
olisin halunnut sellaisen ystävyyden. sellaisen että minä osaisin olla. mutta minä olen minä. niin kuin tuhto joka kertoo tarinaa nummuliiteista. niin kuin viljonkka niin kuin hemuli mymmeli
ja sitten tyttö oli jo junassa ja junakin lähti jossain vaiheessa mutta sitä minä en ollut enää näkemässä
oli vain ilta
ja yö jolloin ei saa unta joka menee ylös alas ylös alas
niin kuin ajatukset
ja kohtaukset syntyvät aina silloin
kuvina
ne pitäisi heti kirjoittaa
se on se tila nukahtamisen ja valveen välillä
mutta sitä vaan pyörii sillä on liian väsynyt noustakseen laittaakseen valoja kirjoittaakseen

ja sade. se ei taukoa tänään. tuuli. se on täälläkin ja puissa.
se on minun hengityksessä kun poljen ylämäkeen tai alaspäin
tuuli, tuuli, minun tuuleni. ja valo. joka on aina jossakin

tänään
oli enää viimeinen vaahtera
minä sanoin että se on kaunis
ja hissillä voi mennä ylös ja kävellä alas,
yhtäaikaa.

viime yönä olin tanssiaisissa
tai se oli laiva ehkä
olen ollut useana yönä laivassa
mutta viime yönä siellä tanssitiin
siellä oli sukulaisia, vanhempani
ystäviä ja minä jouduin yhtäkkiä ihan keskelle sitä pyörrettä
ja se oli tanssi jossa sipsuteltiin nopeasti eteen ja taakse
ja pyörittiin enkä minä yhtään pysynyt rytmissä vaan minua tuupittiin ja tönittiin
vahingossa tietysti

ja minä päätin että tänään
teen suklaakakun
sellaisen jossa on mustikkaa ja karpaloita
minä olen tehnyt sen monta kertaa ennenkin
en osaa muunlaisia
koska en ole isoäiti

muumilaakson marraskuu on alkanut
ja minusta tove on kiero
kun hän laittaa viljonkan tulemaan taloon tapaamaan muumiperhettä, koska ei missään nimessä tahdo tavata hemulia, eikä ainakaan, ei yhtään mymmeliä
mutta kuinkas ollakaan, joutuu kohtaamaan juuri hemulin ja juuri mymmelin
ja pieni tuhto joka on lähtenyt pahanhajuisen hemulin veneestä
joutuu hänkin hemulin luo
ja nuuskamuikkus parka
ja ruttuvaari

tove jansson on nero. toista hänenlaistaan kirjailijaa ei vain ole
en ole löytänyt
en ymmärrä miten sellainen taika voi olla,
yhtäaikaa kuvissa ja sanoissa. voi. kuinka tahtoisinkaan toven isoäidikseni!
vaikka oma mummini onkin rakas.
niin. ehkä tove on minulle sellainen
sellainen aukoton ihastus
tai niin, en osaa selittää
mutta hänen maailmansa on minusta vain sellainen
että tulee olo
että on oikeastaan ihan turha enää luoda mitään maailmoja
turha kirjoittaa satuja
kun kaikki on tehty jo niin hyvin
siinä on se taika
jota ei löydy
en ole minä löytänyt enää kenenkään lastenkirjailijan kirjoista
sadut ovat nykyään niin huonoja!
eli minulle saa suositella satuja ja lastenkirjoja, jotka ehtii lukea puolessatunnissa, sillä luen joka maanantai puolituntia satuja lapsille.
tai. suurimmaksi osaksi yritän lukea.
ja sitten piirretään tai jutellaan.

ehkä minä olen raskasmielinen.
tulin vain ajatelleeksi villen kommenttia.
ehkä minä levitän sanoillani vain sellaista mustaa.
vaikka sormissani onkin se punainen, siitä punakynästä jonka sain graduani pohtiessa, sillä kaikki eivät pidä punakynistä
ja se sottaa käteni mutta ne voivatkin nyt levittää rakkautta
koska eikös kaikki puna ole rakkautta
vaikka olisikin verta

ja verestä tulee mieleen synnytys

mutta siitä en jaksa.

tahtoisin oppia kaikki. tahtoisin koko maailmanhistorian. maantiedon. tahtoisin tietää neoliittisesta vallankumouksesta. tahtoisin tietää alkuperäiskansoista. heimoista. kaikki tieto on vain sirpaleina. pitää itse koota kaikki.
pitää hallita kaikki. on niin paljon.

ja minä tykkään juuri tällaisista harmaista päivistä
kun ei sada mutta on sellainen tuntu
että voisi sataa
ja on kylmäkylmä
että voi pistää jo pipon ja mummin uudet kutomat lapaset ja takin voi vetää korviin
ja tulee punaiset posket ja ihmiset pakkautuvat busseihin
siirtävät painoa toiselta jalalta toiselle valojen vaihtumista odotellessa.

että on ilta jota odottaa
vaikka ilta olisikin sitten vain sitä että kirjoittaa

ja minulla on sellainen jännittävä
sellainen että sitten
siellä saaressa
on vieläkin enemmän tuulta
että siellä ei ole puita joiden alle suojautua
on vain meri joka on niin suuri niin suuri
ja minä, joka en tunne merta laisinkaan
ja että voin katsoa suuntiin ja kuvitella että jossakin on ne paikat
joissa olen ollut, joissa on ollut minun kotini
ja että nyt kotini on täällä
hetken vain, mutta kuitenkin
kivien maassa. kivien. ehkä olen sitten vähän lähempänä äitiänikin.
ja että vaikka minä en jaksaisi sielläkään mennä mihinkään
tutustua kehenkään nauraa nauraa
niin minä voin kääntää kasvot vasten tuulta
minä voin ihan vähän vain kuvitella
kävellä rantaan
kävellä ihan yksin
tuntematta ketään, kenenkään tuntematta minua
tuntematta edes sanoja, joita kuulen, ymmärtämättä
täysin vieraana ja ulkopuolisena
ja sitten vähitellen
ehkä
vähitellen saada omaa osuuttani kivistä ja merestä ja kielestä
ehkä ihmisistäkin
kun tarkkailee tarpeeksi kauan alkaa erottaa ilmeitä

niin. minä odotan jo.

ensin minua ei väsytänyt lainkaan.
sillä tavalla voi käydä kun on herännyt jo kello kahdeksan ja sitten on ehtinyt vain nopeasti syödä jossain välissä ja lopulta ilta päätyy siihen että seisotaan lämpiössä ja puhutaan uskonnosta ja jumalasta ja sen sellaisista
mutta huomenna olemme taas kello kymmeneltä valmiita näyttelemään.
joskus sitä ymmärtää teatterin taian.
joskus muistaa taas sen miksi muinoin rakastui teatteriin
että mikä siinä oli se juttu

tänään oli monta kertaa kun ihmiset kertoivat miksi kirjoittavat
miksi ylipäänsä
motiivit

ja minä ajattelen että kaikki taide on kanava
että se on väline
mutta että se on myös itsessään
että on olemassa niin kuin kivi
tai puu
tai lintu tai koti
että on kauneutta
ja jakamista
että on maailma joka on jonkinlainen
ja että maailmassa on jotakin josta haluaa tietää
ottaa selvää
ja sitten toisaalta taas kertoa
että hei, minun maailmanipas
onko sinulla samanlainen?

ja eikö se ole myös lukemisessa
että niitä kirjoja me rakastamme eniten
joihin voimme nyökäten vastata
että juuri noin
juuri noita asioita minäkin olen ajatellut
tai
juuri tuollaisilla sanoilla minäkin kirjoitan
tai
juuri tuollainen tilanne minullakin oli
noin minunkin äitini serkulle tapahtui
tuollainen on minun maailmani
tai
ei, minä en ole koskaan nähnyt tuollaista maailmaa, voiko sellainenkin olla,
onpa ihmeellistä!

ja teatterissa
kaikki on teatteria
siellä voi kokeilla kaikkia maailmoita
aivan kuin sanoilla
mutta siellä pääsee juoksemaan ja kohtaamaan sen toisen
siellä me kohtaamme kaikki
kaikki olemme jotakin muuta ja sitten kuitenkin kun tulemme ovesta sisään halaamme ja kun seisomme lämpiössä me puhumme uskonnosta ja kun kävelemme pyöriä taluttaen kotiin me sanomme toisillemme että olet kiva
ja että me voimme olla samaan aikaan rooli ja samaan aikaan minä
niin kuin kirjoittaessakin
esteettinen kahdentuminen se oli draamakasvatuksen termein
että on tietoinen samaan aikaan siitä että näyttelee, että on se rooli, että on se rooli mutta että on kuitenkin oma itsensäkin.

ehkä minun pitäisikin tehdä gradu kirjoittamisen esteettisestä kahdentumisesta
että millä tavalla kirjoittaessa on
millaisissa rooleissa
meneekö niihin rooleihin sisään, niihin henkilöhahmoihin
kirjoittajaminään. siihen puhujaan.

mutta ehkä tämä on vain kiinnostava näin. ehkä se ei olisi tarpeeksi kiinnostava tutkimuksena. en saisi siihen tartuttua.

ja minua väsyttää yhtäkkiä niin suunnattomasti.
että tahtoisin mennä näkemään unia eläimistä
niistä, joista olen nähnyt edellisinä öinä
lintuja ja siilejä ja metsäneläimiä
metsää, joka on aina unissa sama
vesi, joka on sama, polut jotka ovat samat.
ne ovat aina samat ne maisemat. ja se tunnelma niissä
unissa on tunne. jokaisessa omansa. niin kuin paikoissa.
unien paikoissakin. unien kartta
tahtoisin tehdä sellaisen. unieni kartan.
mikä mahdoton tehtävä

nyt ei ole enää mitään sanottavaa.

tänään minun pääni oli kipeä
kuten tavallista
se alkoi jo yöllä eikä lakannut lääkkeistä huolimatta kuin hetkeksi
mutta kivuista ja säryistä huolimatta lähdimme kävelylle
ja kävelimme suuntaan, jonne vain poika oli yksin kävellyt
ja kuljimme tunneleiden ali, tunneleiden joissa oli kuvioita, jotka oli maalattu, ehkä niin kuin minäkin yläastella seinämaalauskurssilla
ja kuljimme kunnes tuli joki tai puro tai virta sellainen jossa oli paljon kiviä ja vettä joka kuohui
ja me hyppäsimme kuohujen keskelle kivelle ja suutelimme siinä
ja melkein autojen äänet jäivät veden taa
melkein
ja sitten piti päästä pois
ja minä en uskaltanutkaan kun lehdet olivat hirmu liukkaita ja kivet
puihinkin on aina helpompi kiivetä kuin tulla alas
mutta lopulta otin niin suuren loikan etten tarvinnut välikiviä
ja me kävelimme kotiin.

olin myös ahkera ja aloitin lukemaan storytellereiden merkityksestä
ja minua nauratti
koska minä kerron satuja myös
ja jokainen satu on epäonnistunut
tai sitten minä ajattelen vain pintaa
yritän kertoa että aina rikkaus ei olekaan se onni
ja lapset sanoavat että he tulevat kaikkein onnellisimmiksi rikkaina kun löytäisi timantteja kun olisi rahaa
vain yksi pieni tyttö kuiskaa tulevansa onnelliseksi kun rakastaa
ja sen tahdon muistaa
tahdon vain muistaa sen enkä sitä että suurin osa halusi olla rikas

on vaikea olla kuin ei mitään
vaikea ohittaa kun tekisi mieli huitoa ja äänenpainolla todeta että mutta

mutta tilaa
että jokainen lapsikin
löytäisi itse maailman
jonka voisi rakentaa itse
ettei se olisi myöskään minun maailmani
minun antamani
rakentamani
ota, ota, ota, muu ei kelpaa.

ja minulla on kilo luumuja. luomuluumuja. ne ovat niin pieniä että niitä söisi kaikki että söisi kaikki kerralla.
ja eilen paistoin pakkasesta kanttarelleja. syksyni.

ja minä voin värittää karttaa
voin piirtää kiveni ja sitten on uusi metsä täältä, joka sekin uhkaa jäädä rakennusten alle, mutta on kuitenkin, vielä ja sitten on se koski ja sitten on puutarhapolku, sellainen tie jonka varrella on ne omakotitalot ja omenapuut ja leikkipuistot ja sitten on pitkä junamatka itään ja pohjoiseen ja mökki jossa on vielä sama ranta ja se kierros entiseltä perunamaalta korkeiden vihreiden lehtien välitse ojan vartta veneelle
ja sauna joka tuoksuu aina puulta, mäki ylös, kukkia ja mäki alas.
ja on tie toiseen suuntaan. saareen jossa on paljon risteyksiä, ja jonne voi juosta tai pyöräillä sateessa tai kerätä kasveja
ja järvi jota voi meloa ainakin kolmeen eri suuntaan jos katsoo saarien mukaan, asumattomien, joihin voi pystyttää teltan.
ja helsinkikin on. siellä meri, välillä etäänpänä, välillä lähellä. rakennukset jotka muistuttavat puita siellä vanhuudessaan ja kauneudessaan tai niin kuin raiskatut hakkuuaukeat betonilähiöinä. ja mummin piha, joka on mummin piha junamatkan päässä.
minulla on paikkoja. ja kun on paikkoja on jo paljon.
voi värittää karttaa.

minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.

näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

se kaikki tapahtui uudestaan
ajassa taaksepäin
ja minä tiesin että kaikki tapahtuu täsmälleen niin kuin aikaisemminkin
vaikka yritti muuttaa tapahtumien kulkua, se ei onnistunut, sillä muutoksista seurasi aina lopputulos
me kävelimme luokkaan
ja minä pelkäsin
muistin että oli ollut lööppi, jossa oli sanottu että oppilaat näyttivät ennen ampumisia siltä kuin olisivat tienneet kuolevansa
tajusin että tietysti, sillä mehän tiesimme kuolevamme
hoin edessäkävelevälle että kuinka paljon kipua ampumisesta kuinka paljon se sattuu kuinka paljon kipua kuinka paljon sattuu
istuimme rinkiin ja minä tajusin istuvani ampujan vieressä, se vain odotti oikeaa hetkeä

sen jälkeen näin vielä paljon muitakin unia
ja nyt aamulla oli otsikko hesarin sivuilla että jyväskylän ammattiopistoakin oli uhkailtu.

kirjaston kirjat ovat myöhässä
ja illalla tuuli ihan hirmuisesti

tuuli tuuli

eilen katsoin pitkästä aikaa totoron. se on sellainen.
että sen voi katsoa silloin tällöin.
ja sitten poljin ystävän luo jota olen ikävöinyt
ja josta olen ollut huolissani
ja sitten me istuimme monta tuntia vastatusten ja puhuimme kaikesta
ja nyt minä tiedän mitä minun ei tarvitse pelätä
mutta ei se poista sitä että tekisi mieli halata
että ajattelee koko ajan

minusta tuntuu että hyvät ihmiset
eivät selviä täällä
että hyvät ihmiset ovat juuri niitä
jotka eivät voi sopeutua
jotka eivät tahdo
mutta on vaarallisia ajatuksia
vaarallisia ajatuksia ei pidä ajatella liikaa

kun olisikin toinen maailma
toinen pieni paikka vain vaikka
jossa olisi järveä merta metsää puita omenapuita kirsikkapuita luumupuita
olisi kaloja olisi susia olisi orava jänis siili kettu karhu kaikki linnut (joiden lisääntymismenetelemät selvisivät minulle viikonloppuna) ystävät
kaikki hyvät ihmiset