unien valta ja

Unissa vaikeinta on se etteivät ne ole totta.

Olen saanut unista tarpeekseni. En ole nukkunut kahteen yöhön. Olen vain nähnyt unia.
Niissä on liikaa ihmisiä, liikaa tapahtumia, liikaa kaikkea. Haluaisin nähdä seesteisiä unia. En niitä, joissa yritetään vangita pedofiili kylypyhuoneeseen tai juostaan ympäri kaupunkia, joka on muuttunut festareiksi tai katsella skifimaailmaa, jossa briteissä on enää ainoat ihmiset jäljellä ja niilläkin on jotain koneistoa mahansa alla.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että äitini yrittää kuristaa minua koska ei usko, että minulla on migreeni. Tai, että ystäväni muuttuvat toisiksi ja että kohtaan lapsuudenystäviäni unissani, mutta en todellisuudessa. Ja että unien tunteet ja todelliset tunteet sekoittuvat, enkä enää tiedä mitä pirua minä oikein tunnen ja mistä.

Olen herkkä unille. Liiankin. Tiedän sen kyllä. Saatan elää koko päivän uneni tunnelman vallassa. Saatan toistaa uniani herättyäni. Tulee pakottava tarve testata, että onko se totta. voisiko se olla. Muutun, muutun. Unieni kaltaiseksi. unenkaltaiseksi.

ja minun on pakko nielaista.

sillä

ei ole mitään niin totta kuin se että me nukumme öisin jos näemme unia.
tai ainakaan emme tapaa uniemme ihmisiä oikeasti. minä en ole unieni minä, millään tavalla. eivätkä ihmiset, jotka unissani yrittävät minua lyödä tai suudella tee niin valveilla.

vihaan unia.

ja vihaan kirjoittamista.
olen niin jumiutunut siihen paskaani, jota olen yrittänyt kirjoittaa vuosikaudet (luoja, voin tosiaan sanoa jo noin!) etten osaa enää kirjoittaa mitään muuta.
yritin aloittaa ihan uutta, kokonaan uutta, josta minulla oli vahva idea
ja kappas, kehuskelut sillä että pystyn kyllä tuottamaan tekstiä, ettei tekstintuottaminen ole minun ongelmani lainkaan, osoittautuikin vääräksi.
kaikki lauseet olivat töksähteleviä ja tönkköjä ja koko raapustus tuntui turhauttavalta. haluanko minä nyt tästä oikeasti kirjoittaa? mitä varten? plaah.

haluaisin luopua koko hommasta. miksi olen ottanut moisen taitenlajin riesakseni. voisinko vain jättää sen. sanoa, että ehei, en minä kirjoita. kyllä, opiskelen aihetta, mutta eihän se sitä tarkoita että minä itse. ehei, se on toisten homma, minä vain tutkin kuinka muut sen tekevät.

ja paskat. valhe on se, että minua kiinnostaisi vähääkään tutkia miten muut sen tekevät.

koko homma haiskahtaa teennäiseltä.
että kirjoittamisesta nyt voisi sanoa jotakin ylevää.
että siitä nyt voisi tehdä tieteellistä
niin.

jotenkin ihan naurettava koko tiedemaailma. naurettava meidän surkuhupaisa yrityksemme selittää joka ikinen asia. voi. kun kaiken täytyy aina olla varmaa. kaikella täytyy aina olla syy ja seuraus ja hypoteesi ja loppukaneetti ja

me vain uskomme kaikkeen omaamme niin syvästi.

ja minä. minä olen parhaani mukaan mukana selittämässä. minä etsin vastauksia ja kysymyksiä kaikkialta. olen juuri sellainen. voi, olen niin juuri sellainen, joita tämä yhteiskunta halajaa tutkijoitten ja työtätekevien uraa uurtavien ihmisraunioidensa joukkoon. niin. minä haluan selvittää kaiken. tahdon kaikkeen vastauksen. ei, minä en siedä epävarmuuutta. en sitten pätkääkään. enkä minä koskaan laiminlyö tehtäviäni, jotka olen luvannut hoitaa. voi, minä olen juuri niitä, jotka pakkaisivat sitä turskaa antaumuksella kahdeksan tuntia, ja vielä ylityöt päälle. voi, koska se olisi työni!

miten surullista.

voi
ei pitäisi koskaan mennä etsimään tietoa siitä mitä armaassa pääkaupungissamme tapahtuu.
millaista kulttuuria millaisia elokuvia
nyt minä taas tahtoisin mennä sinne. helsinkiin. elokuviin. är et aa.
vaikka ohjelmisto ei olekaan vielä näkyvissä sydän alkoi pamppailla ja poskia kuumottaa.
silloin joskus
minä kävelin yksin sateesta märkiä katuja illan hämärissä ja menin elokuvasaleihin
aivan yksin
yhteen toisensa perään
koko viikon.

mutta nyt olen täällä keski-suomessa.
ja kauhuissani ihmisvilinästä kauhuissani kaikesta kaupungista.
uskomatonta oli sunnuntai-iltana klo 18 jälkeen kampissa, kun ihmisvilinä kaupoissa oli samanmoista kuin täällä lauantaina aamupäivästä.

enkä ole vieläkään päässyt eroon piinavasta ajatuksesta
että ihmiskunnan olisi muutettava ajatusrakennelmiaan täysin
että meidän olisi luovuttava siitä uskosta, siitä myytistä, että olemme jotenkin ylempänä muita ja irrallaan muita eliöitä koskevista laeista.
meidän pitäisi vihdoin hyväksyä että olemme yhtä riippuvaisia maailmasta kuin kaikki muutkin ja tuhoamalla me tuhoamme paitsi kaiken muun myös itsemme.
voi.
on niin surullista että niin paljon on kuoltava jotta me ymmärrämme.

kyllä. olen juuri lukenut daniel quinnin ismaelin.

joka sinänsä ei kyllä, harmi vain, tarjonnut mitään uutta sellaiselle, joka tietää jo mikä on vialla. ei ratkaisuja. paitsi sen että on muututtava.

mutta ehkä minä voin alkaa ujuttaa propagandaani vähän kaikkialle kun olen saanut taas uuden ns. työpaikan lasten parista :)
ehkä minä vielä iskostan pahimpienkin porvaripohattojen kakaroihin kunnon elämänkunnioituksen alkeet.

ja omenat maistuvat hyvältä aina syksyisin. oman tai mummin puun omenat.

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

pili pili pom

sellainen sade
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.

ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku

ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.

ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista

huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi

näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.

syksys

iltaisin tuntuu sellainen tuuli
tai ei se ole vain tuuli se on myös tuoksu
sellainen tietty, joka tulee aina syksyllä
ja lauantaina minä sanoin ystävälle, että hassua
että kesä on alkanut vasta nyt

sehän olikin viimeinen kesäpäivä.

mutta minä pidän syksystä
kaikista eniten ehkä
sillä ei ole kuumaa eikä kylmää ja minä taas puhun säästä koska minä rakastan säästä puhumista. eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa, eikä se ole täytettä. se on merkittävää.

näin unta että matkustin junassa isossa porukassa, olimme tulossa Venäjälle ja venäläinen mies tuijotti minua ja lopulta alkoi puhua, ja minä vain kohauttelin olkapäitäni sillä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta hänen vieressään seisoi kaksi miestä, jotka puhuivat ranskaa ystäväni kanssa ja sitten venäläinen mies kysyi huonolla englannillaan olemmeko ulkomaalaisia ja aloimme puhua englanniksi.
ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut tyttö puhui tämän miehen kanssa pitkään vihreällä niityllä. kun muut ihmiset leikkivät sammakkoja.

haluaisin aloittaa liikkumisen.
samalla tavalla kuin kodin siistinä pitämisenkin.
mutta eilen lysähdin keittiönpöydän ääreen ja totesin ääneen
että ei
minä vain en ole sellainen ihminen
joka tiskaisi heti syönnin jälkeen
joka laittaisi tavarat oikeille paikoille
ei,
se ei onnistu toden totta minulta
olen liian laiska sellaiseen
ei,
minä en jaksa näitä käytännön askareita.

ja sitten makaan koko illan valittaen ettei ole mitään tekemistä
niin kuin valitin äidille aina lapsena
soitin, heti koulusta päästyäni äidin työpaikalle, äiti, mitä mä teksisin.

kunnes lähdin kirjastoon seikkailemaan ja kohtasinkin siellä sattumalta ystävän, jolle olin aikonut soittaa, mutta en soittanut sillä luulin hänen olleen ulkomailla. mutta sieltä hän käveli, syli täynnä kirjoja ja elokuvia ja levyjä
ja sitten olisi ollut tekemistä illaksi
mutta kuten jo arvasin,
siinä tilanteessa, että kun joudun menemään kirjaston sulkeutumisen takia takaisin kotiin, en enää jaksa lähteä sieltä mihinkään

paitsi että
kävin kaupassa ostamassa sipsejä
joista tuli huono olo

ja opin yöllä pelaamaan shakkia
ensimmäisen kerran.

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata. Välinpitämättömyyttä. Aina sen ensiksi mainitsen
sielläkin, kun piti piirtää erilaisia
kuten viha

olin saanut kauniin viestin ystävältä
ja silti se tarkoitti minulle vain
että olen ollut välinpitämätön
että minulla on sellainen ystävä
enkä edes viitsi pitää häneen yhteyttä
vaikka ei se ole viitsimistä
olen vain ollut huono
pitämään yhteyttä
yritin ensin kirjoittaa tähän koneiden kanssa, mutta ei
minähän olen ollut joka päivä koneella
viimeksi kirjoittanut palautetta
asiakkaalle
miten hullua
oppilaalle
miten hullua!

ja sitten luin kirjoituksia
joita ystävykset kirjoittavat toisilleen
minäkin olen yksi niistä ystävyksistä
ja he kaikki ovat niin todellisia
niin todentotta
ja minä
en niin angstinenangstiah en koe kuuluvani minnekään
voi. pateettisuuden pateettisuus.

olen nähnyt tänään paljon ihmisiä. sellaisia joita ei tunne, jotka ovat vain ihmisiä
ja sitten yhdet maailman mukavimmat
joiden kanssa en osannut kuin sanoa että hei ja että minulla on perunoita kassissa
ja sitten tytön
jonka kanssa olimme siellä missä perunoita
ja haluaisin olla hänenkin todellisuudessaan
kaikkien todellisuuksissa
ettei tarvitsisi koko ajan nieleskellä
katsella ikkunoista ja purra alahuulta
silittää paprikanlehtiä
ja piirtää kuvia maasta, jonne on oikeasti lähdössä

vaikkakin
luulen niin,
että samalla tavalla, kun tämän maan megatähti jätti tulematta tänne
minullekin tapahtuu
etten pääse sinne
niin kuin aavistin senkin etten koskaan pääse konserttiin
aavistan sen etten koskaan pääse maahani.
se ei voi olla totta.
se on liian kuviteltua jo.

olen lukenut vigdis grimsdottiria tosi paljon. putkeen jo kolmas kirja. olen aina tykännyt hänestä, mutta nyt olen hurmaantunut.
haluan imeä itseeni kaiken siitä maasta. opettelen sanojakin. mutta unohdan ne heti seuraavassa hetkessä.
miksi en olisi kieli päästäni?

haaveilen kaikista satujutuista.
olen tehnyt sitä koko kesän.
niin. ehkä voisin vastata noin, kun joku seuraavan kerran kysyy että mitä minä olen nyt kesällä tehnyt.
minä, joka en ole töissä enkä opiskele. ja heti seuraava kysymys on millä sinä sitten elät. ja minä vastaan että olen tehnyt keväällä töitä. ja tottahan se onkin. vaikka äitini aina muistaa mainita kaikille, joille kerron työpaikoistani, että eihän niistä mitään juuri tienaa. viimeksi tokaisin hänelle siinä hänen ja hänen kollegansa läsnäollessa että ei ehkä sinun mittakaavassasi, äiti, mutta minulle se kyllä on paljon rahaa. äiti naurahti epämääräisesti. hah. toisinaan uneni ovat totta.

en tiedä onko minulle kertynyt kesän aikan opiskelumotivaatiota.
en tiedä haluanko kävellä koulurakennuksiin kun ei ole enää montaa ystävää sitten, joiden kanssa mennä lounaalle.
kaikki, miltei kaikki ovat maissa. omissa maissaan, tai tulevissa maissaan. toisissa.

mutta eivät sentään kaikki.

ja sitten minulla on se uusi opiskeluaine, joka kyllä motivoi. tai ainakin luulen niin. olen ainakin uskotellut itselleni niin.

ja tahtoisin oikeastaan vain olla vanhempieni puutarhassa syömässä kirsikoita. tai mennä uuteen suojelumetsään etsimään kanttarelleja. tai vaikka vain sinne jossa ollaan oltu aiemminkin. ja mustikat. ne jäävät ehkä tänä vuonna keräämättä. kaikki jää tekemättä.

tekisi mieli vain hiljaisuutta. merta

en olekaan kertonut
kuinka muistin taas miksi mereen joskus rakastuin
että toden totta
minähän olen pitänyt kovin tästä vedestä
suolaisesta
tajusin sen kun kävelin kivikkoista rantaa ja poimin pyöreitä kiviä
ja mustia ja rosoisiakin, viivaisia. katselin lokkeja ja variksia. ja äiti vain jaksoi ihastella tyrnejä ja muita kasveja. me kaikki kävelimme omaa reittiämme. isä, äiti ja minä. kuin muumiperhe. pysähtelimme kukin omaan tahtiimme ja minä
minä ajattelin vain sitä
mihin olen joskus rakastunut
ja minkä olin unohtanut
ja jonka ehkä tulen saamaan takaisin, suurempana kuin koskaan ennen, sitten
sitten kun
minä, minun maahani.

voi kunpa se toteutuisi.kunpa mikään ei menisi pilalle. kuten on tapana käydä. sellaisille asioille, joita niin kovasti toivoo ja joihin niin kovasti luottaa.

olen katsellut valokuvia. niitä tuli yli kolmesataa postissa. rakastan niitä. joskus niin paljon että vielä valokuvasin.
viime yönä oli unessakin itsevarma valokuvaaja, joka en ollut minä. ja minä arastellen kyselin kameroista. arastellen itsevarmalta ystävältäni.

olisi hauskaa jos maani olisi kuin satu.
olisi niin kovin hauskaa, kun se olisi niin kuin vigdiksen kirjat. että siellä olisi musta talo valkoisine ikkunankarmeineen ja ihmiset lukisivat toistensa ajatukset. ja minä, joka en osaa kieltä sanaakaan saisin tulla heidän maahansa. saisin muuttaa sinne joksikin aikaa, ja he ottaisivat minut avosylin vastaan. ja saisin heidän kaikki tarinansa.
mutta.
en minä luule satujani todeksi niin kuin se, josta olen kirjoittanut.
minä en usko mihinkään.
en uskalla.

kurkussa kivivyöry minä pingon kotiovelle ja hissi ei tule ja ovelle ja sisään ja hengähdän sillä on niin kuuma.
sellainen minä olen.
nykyään.

ja minun selkäni on sitten hiessä. ja kädet hyttysenpaukamilla.
ja jalat. ja maha.

ja ennen kuin nukahdetaan minä katselen ikkunasta puuta. se on vain vaahtera, keskellä kaupunkia. mutta se on minun puuni. siinä on nyt vihreätvihreät lehdet, jotka varjostavat ikkunaa, varjostavat meidän talomme toisten silmiltä, tai niin me luulemme
(enhän minä uskonut mitään)
ja minä katson kun tulee yö niin tulee tuuli
ja aamulla on valoisaa.
aamuisin on aina valoisaa.