Tänään polut ja jäljet olivat hautautuneet lumeen, ja pakkasen kovettama lumimassa kumisi ja halkeili alla. Yksi mies pilkillä, isot saappaanjäljet ja aurinko niin lämmittävä, että olisin kosinut jos mies olisi ollut tänään täällä.
Yöllä on riitoja.

Kun kahlaa lumessa, aurinko selässä ja tunnistaa lintujen laulun
muistaa taas miksi joskus kaipasi kotiin. Kuukausia sitten kuvittelin, että voisin asua Indonesiassa, mutta tällaisina kevätpäivinä haluaa vain antaa jään humahdella askelten alla.

maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.

Kävelimme kaikki keskustaan,
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni  pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin

tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa

ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.

sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin

ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)

ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.

eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.

mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.

Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.

Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.

Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.

plusasteita

Ei vieläkään töitä, mutta harjaannutan epävarmuuden epäsäännöllisyyden ja epämääräisyyden sietokykyäni.

Porkkanakakku on uunissa ja odotan tyttöäni ja hänen poikaansa tulevaksi. He menevät ristiäisiin. Sellaisen pojan, joka on jo aikuinen ja joka on toisesta maasta. Sellaisesta maasta, johon minä ehkä pian. Vihjasin siitä eilen äidilleni, mutta ei hän ottanut sitä todesta. Hyvä ehkä niin. He ovat katsoneet isin kanssa matkaohjelmia ja ovat alkaneet uskoa, että stan loppuiset maat ovat sittenkin ok.

Olen käynyt läpi karttoja tänään. Tai sitä mistä niitä voisi saada.

Ja lukenut tytöstä, jolla on erityisiä lahjoja.
Olen aina haaveillut siitä, ettei maailma olisi vain yksi taso. Että kaikki energiat olisivat totta.
Ja kuitenkin pelkään.

Viime päivinä olen ollut kummallisen lähellä. Olen lukenut Syriasta, olen lukenut Iranista, Intiasta, Afghanistanista ja olen ollut siinä hetkessä. En ole ajatellut tapahtumia enää jossain muualla tapahtuviksi, vaan jotenkin olen tuntenut kuinka olemme kaikki samaa liikettä.

Saman olen tuntenut myös auringossa eilen
kun lumi sulaa ympärillä ja rysähtelee puista alas
ja tänään kun mummo vetää hitaasti kelkkaansa ja kaksivuotias poika tekee yksinänsä lumitöitä.

isi katsoo vedestä dokumenttia ja kysyy oisko kiva olla vesimolekyyli
ja minä sanon että tavallaanhan me ollaankin

mutta. niinhän se onkin
että me ollaan kaikki samaa. lopulta ja alussa ja siinä välissä vaan jotenkin yritetään tehdä itsemme tärkeäksi ja erilaiseksi. vaikka mikä täällä olisikaan toistaan ihmeellisempi.

tuli, jää, saari

Eilen
loppui 1800-luvun romantiikka. Tänään on pakkanen nollassa
ja yöt tuntuvat loputtomilta
ettei uniltaan muista miltä tuntuu oikea kesä.

katsoin videon, jossa oli kaunis laulu ja Islanti
ja nyt meillä kummallakin on unelma palata siihen maahan, jossa on mustaa hiekkaa
loputtomuuden tuntuista tyhjyyttä.
Enkä ole koskaan missään muualla tuntenut niin paljon taikaa
ehkä sen tähden haluan sinne aina takaisin
kun kuitenkaan nämä uutiset eurokriisistä eivät riitä.

En välittäisi siitä ettei olisi enää metsää
olisi kuitenkin meri ja taivas ja kivet kaikenmuotoiset

ja kieli,
joka jostain syystä on kaikista kauneinta ja kaikki ne ihmiset, jotka elävät samasta sadusta

jos ajattelen kaikkia maita, joissa olen ollut
on se vuosi Islannissa kuitenkin kauneinta. Minun oli niin hyvä, että lakkasin näkemästä unia.

on keltaisia villalankoja
mutta ei tule villaa kohta enää kun kevät

tilannut kuvasanakirjan, passin kokoisen
ja koirankarkottimen
niin
semmoisen hongkongista että lähtee korkea ääni ja sitten ei hyökkisi koirat.
Jotenkin huvittavaa.

ja on oppinut monta pyöräsanaa. Venäjänkieliset aakkoset kirjoitettuna näppäimiin siniseksi värjäytyvällä tussilla
kirjoittanut postikortin kummipojalleen kirjamessuilta
semmoista jutustelua
ja lumi

öisin Jane Austen ja Darcy ja Elisabeth ja suuret kartanopuutarhat
" It may be easily believed that however little of novelity could be added to their fears, hopes and conjectures on this interesting subject by its repeated discussion..."
ah

maailma tosiaan on paljon kauniimpi
ja yhteys selvempi,
kun yrittää olla tässä
ja nyt
eikä koko ajan muistella sitä mitä oli tai odottaa sitä mitä tuleman pitää.

Tänään kävelin jäällä. Seurasin vanhoja jälkiä ja kuulin rekka-autot kaukaa tieltä. Lumi kimmelsi auringosta ja puille tuli varjot. Se lämmittää jo, aurinko.

Yöllä minulla ei ollut kenkiä, ja valokuvasin suurta vaaleanpunaista lintua, joka osasi puhua ja halusi liittyä siihen kuoroon, jossa minäkin lauloin. Yksikään valokuvista ei onnistunut, lintu oli kaikissa liian suuri, silmät olivat kiinni tai valotus oli väärin.
Ja me olimme matkalla.

Edellisinä öinä olen yrittänyt pitää lapsista huolta, kontannut jäällä kunnes se on ollut pelkkää vettä ja olen ruvennut uimaan. Löytänyt entisen kapteenini kääriytyneenä peittoihin kuin muumio, liikkumatta ja puhunut veljeni kanssa.

Tänään soitti nainen, joka oli isosiskoni silloin, kun nukuimme vieretysten isovanhempieni vierashuoneen sängyssä pelikortit levällään ja istuimme tuntikausia bussissa, minä ensimmäistä kertaa.

On vaikeaa, jos on asioita joita ei saa sanoa.
Jänikset tekevät jälkiä lumeen ja taivas on yhtä sininen kuin kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta. Me laskemme isosiskoni kanssa vuosia siitä kun viimeksi tapasimme, toiseksi nuorin lapsista oli silloin vauva, nyt hän täyttää kuusi. Puhetapa, jolla päivitellään on aikuisten.
Ei ole jäljellä mitään siitä kun lähettelimme toisillemme pitkiä kirjeitä kaupungista toiseen vaaleansinisille ja vaaleanpunaisille ja vaaleankeltaisille papereille kirjoitettuna, tarrakuvia liitteenä.

Ajattelen heitä paljon
niin paljon että energia alkaa virrata,
se virtaa auringosta maahan ja maasta puihin ja puunoksista lintuihin,
linnuista taivaalle ja taivaasta mieliin.

Jos päivä jaettaisiin prosentteihin sen mukaan kuinka paljon ajattelee
niitä, jotka ovat joskus olleet
minun päiväni olisi yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti täyteen buukattu. En koskaan lakkaa pitämästä heistä, vaikka olisin pitänyt heistä vain yhden kesän
kolme vuotta
tai sanonut lakanneeni pitämästä ollenkaan.
Niin kuin senkin tytön kanssa kävi, joka kerta toisensa jälkeen tuli meidän ovellemme, mutta minä en tullut edes alakertaan.

En muista koskaan otsikoita,
mutta pidän henkilöhahmoista. Ja kun on istunut kahvilassa tunteja vain odottaakseen tuntematonta miestä saapuvaksi esittelemään kuvasuunnitelmiaan, ja kävelee ulos, ja näkee sellaisen pojan, jonka kanssa tuskin koskaan silloin aikaisemminkaan vaihtoi paria sanaa enempää, ymmärtää miksi ihmiset pitävät toisistaan kiinni.
Seuraavallakin viikolla hän näkee saman pojan. Ja miehen, jolle on keksinyt islantityttönsä kanssa tarinan intialaisesta vaimosta tai vaihtoehtoisesti historiantutkijan elämästä, alkaa uskoa siihen että me kaikki tunnemme toisemme jostain.

Ehkä on sieluja.

2

kaksi.