Vielä puolitoista tuntia työvuoroa jäljellä ja mietin jatkuvasti onko jotain jäänyt tekemättä.

Tämä kummallinen paikka.
Juuri käännytin eräätkin turistit pois ovelta, koska hinnat ovat niin korkeita, etten minäkään tänne jäisi.

Eilen illalla kävin sitten kävelemässä vesiputouksella ruotsalaisen työtoverini kanssa.
Miten hupaisaa. Hän kirjoitteli nimeänsä mustaan hiekkaan. Ja minä istuin laavakivellä ja ajattelin hyviä meditointipaikkoja.
Kävelyn jälkeen istuimme sohvallamme ja hän kertoi mitä ajattelee minusta.
Hän on tulkinnut minut
että etsin vastauksia, mutta en halua saada niitä.
Sitten katsoin ikkunasta pitkään ja sanoin että se on ihan totta. Että se on kyllä ihan totta, että sellainen minä olen.
Yhtäkkiä niin selvänä kun joku toinen sanoo sen. Niin.

Ja nyt islantilainen poika aloittaa laittamaan ruokaa. Minulle tämä ruoka-asia on vähän ongelmallinen tämän kasvisvammani takia. Eilen änkytin islanniksi sille omistajalle tai omistajan vaimolle (ex?) että en syö lihaa ja me syötiin sitten kalaa... mutta ei kai me voida joka päivä kalaakaan syödä. Onneksi on sentään salaattia, tosin sitten huolin proteiinin saannistani.

mutta nyt sataa. Ja turistit eivät halua lähteä huoneistaan.
Ja minä istun internetpaikassa ja odottelen puolitoista tuntia jos joku turisti sattuisi eksymään tänne ja päättäisi vieläpä jäädä hinnoista huolimatta.

Ehkä katson Polanskin elokuvan vapaallani.

tämänkin päiväkirjan kirjoitus on näemmä muuttunut arkisemmaksi
lause piste lause piste tein sitä piste teen tätä piste

vaan reykjavikin ihanuudessa kirjoitin omani loppuun ja tulostin sen
jonka jälkeen oikoluin sen kuuden tunnin bussimatkalla. siellä se minua odottaa. paperinippuna. omani. eikä se tunnu yhtään ahdistavalta. tuntuu vain jännittävältä. että on taas jotakin mitä työstää. selkeyttä. ja että täällä minulla on siihen ehkä aikaakin kun nämä ulkopuolelta tulevat virikkeetkin on mitä on ja kun nettikin on vaan täällä yhdessä paikassa eikä omassa huoneessa. vaikka kovasti olen yrittänyt tietokonettani kääntää jos se saisi yhteyden siihen verkkon vaan ei. ei muualla kuin täällä päärakennuksen pimeissä saleissa ja tällä hetkellä kosteanpuoleisella terassilla.

nauroin ääneen niin kovaan
eilen
kun tajusin miten kovasti tahdoin juuri tätä
keskelle ei mitään EI MITÄÄn koko kesäksi
ja että nyt minä olen täällä
ja miten todellisuus on aina niin realistinen
että minä nauroin että minä juuri tahdoin tätä ja miten absurdia se juuri siksi on
että voi tahtoa jotakin tällaista

alan käsittää vähitellen paremmin ja paremmin niitä
jotka ovat viettäneet pimeät talvet keskellä ei mitään
ilman ketään
en enää ihmettele miksi jokaikinen heistä on kertonut minulle ettei aio viettää sillä tavalla enää yhtäkään talvea

ja nyt on sentään kesä
ja olen islannissa
ja täällä on joka päivä paljon ihmisiä
ja internetkin toimii paikoitellen
ja televisiossa on yksi kanava
ja lähimpään kaupunkiin on 30 kilometriä

hymähdys

niin.