Täällä sitä ollaan
kotisaaressa
niin kai.

kun tulin oli taivas sinisenä ja aurinko ja niin lämmin että norjalainen villapaita (tietty mun piti ottaa se mukaan kun se muistuttaa ystävästä jolle toin islantilaisen mutta nyt huomaan että ei voi olla totta mulla on täällä muutama muukin villatakki villapaita...) oli liikaa
ja sitten avasin avaimilla - mikä avain käy lukkoon?! - oven ja pääsin käytävään mutta
ovi joka ei ole koskaan lukossa oli lukossa eikä mikään minun avaimista sopinut! kokeilin uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja sitten soitin ovikelloa
ei avausta
avaimet ei toimi
paniikki mutta olen vain tyynen rauhallinen
lasken rinkan lattialle
tyynen rauhallinen tyynen rauhallinen
soitan sölville
sölvin puhelimeen ei saa yhteyttä
soitan camillalle
camillan puhelimeen ei saa yhteyttä
soitan georgelle
georgen puhelimeen ei saa yhteyttä
soitan Sollalle
Solla ei vastaa
lasken kaikki reput lattialle ja kokeilen avaimia vielä kerran
ja vielä kerran
ja sitten aivan rauhallisesti vielä yhtä avainta yhteen lukkoon ja samaan aikaan kokeilen avata ovea ja
ha haaa! ovi aukeaa kuin itsestään ja olen sisällä!

valo tulee huoneseen joka on autio mutta selvästi joku on ollut täällä jälkeeni
minun tavarat on peitetty huovalla
onko joku nukkunut patjalla? sängyssä? kenen pyyhe? onko joku siirtänyt ruokakassini? onko tämä nyt minun huone vai majoittuuko täällä joitakuita muitakin?
ja sitten kuuluu kun ovea avataan ja
Oliver seisoo eteisessä ja on kuin ei muistaisi kuka minä olen että me ollaan nähty mutta vähitellen hänen muistinsa ehkä palautuu ja sitten me syömme jäätelöä parvekkeella ja puhumme kielistä eikä minua yhtään ujostuta vastata kysymyksiin
vaikka jäätelöä putoaa parvekelattialle
ja sitten hän rupeaa laittamaan ruokaa
no no no, i don't need
ja solla soittaa takaisin ja me sovimme - aivan kuten olin suunnitellut - tapaavamme kasviravintolassa, siinä
johon minä ensimmäistä kertaa ensimmäiseen paikkaan jonne minä kun tulin tänne maahan ensimmäistä kertaa

ja siellä minä odotan ikkunapöydässä kun Solla tulee ja me suukotamme
ja minä tarjoan ja vatsa niin täysi että hame kiristää
ja kävelemme auringonlaskukatuja ja menemme vielä kirjakauppaan kahville ja siellä poika piiirtää kartan huomisesta paikasta jossa tanssi,
oi
tanssi niin!

ja huomenna myös Didi ja

oi!
minun Reykjavik vaikkei olekaan yhtään minun
ja silti kun turistiukko kyselee hyviä ajo-ohjeita ap:lta minua hymyilyttää. Olo on pro, sanoo A-P.
Kotona taas me sanomme kun bussi pysähtyy
toinen tullut Moskovasta, toinen vain Suomesta
ja toista odottaa perhe ja kaksi viikkoa vielä täällä
toista ei odota kukaan, mutta koko kesä vielä täällä.

ja minusta tuntuu hyvältä. yksinkertaisesti.
ei pelota. ei pelota yhtään.
ainoastaan vähän tuo kun katson noita vaateröykkiöitä tuossa levitettynä
että ah ja voih ja oih
ne täytyy kaikki pakata tuohon rinkkaan miten minä sen nyt teen miksi hitossa minä nyt otin vielä tuonkin villapaidan ja miten minä jätin tämänkin mekon tänne mitä minä oikein kuvittelin hyvä että en ottanut sitä enkä sitä uutta ja hyvä että jätin sen ja sen kuitenkin heinolaan
äh
kuinka vähällä sitä pärjäisi ja sitten pitää raahata mokomaa omaisuutta selässään.

mutta se on vain materiaa.
ja on niin paljon muutakin

on sellaistakin että voi vain olla avoin. että voi olla hyvä itsensä kanssa. ja jonain päivänä ei tarvitse pelätä. niin. ei tarvitse.