Eilen oli taas Húsavík
ja miten merenranta valkoisia kiviä mustaa hiekkaa miten aaltojen jossain siellä seassa
valaat
kalastajia kaksi pienessä puisessa veneessä
minä jyrkänteen reunalla paljain varpain
hiekkaa merta pakoon kunnes rapu.
Tänään
olen valmis irtisanoutumaan
tänään en jaksa enää yhtään tätä ilmapiiriä joka puristaa
ja sitten minä itken ja tyttö sanoo älä nyt kaikki hyvin sanotaan niille vaan ettei se nyt onnistunutkaan
niin koska kun toinen pomoista nukkuu ja toinen sauhuttelee yöpukusillaan
yrittää olla oma-aloitteinen ja ystävällinen ja avulias ja kaikkensa
tekee niin kuin on neuvottu
ja sitten
yhtäkkiä
koska rahanahneet paskiaiset
ei saisikaan tehdä niin
ja sitten vain itkee
itkee mokomaa työpaikkaa
ja kahvi maistuu ihan pahalta
ja haluaisi vaan taas merenrantaan
haluaisi silmät kiinni aaltojen ääntä
kerrankin taas aurinkoa kerrankin taas lämpöä joka tuo kesän kun nurmikko on kostea
taivas kaiken vaaleanpunainen kun ajetaan kotiin
tahtoisi heinikkoon niin että heinät yltää vyötärölle ja jalkapohjissa kanervat
tahtoisi kuusten alle havunneulasten tuoksuun
vihreät oranssit keltaiset punaiset ruskeat lehdet
tahtoisi istua yksin
kivellään
katsoa järven toiselle puolelle saariin
tahtoisi uneksi taas
tahtoisi kuviksi taas vaan
miten todellisuus
tulee
aina
pilaamaan.
2 kommenttia:
Mitä sinne kuuluu? Tuo työpaikan kiristävä ilmapiiri kuulostaa tutulta. Minäkin olen ollut sellaisessa työssä. Sitä ei kyllä kannata seurata sivusta, jos tulee hirmu paha olla. Irtisanoutuminen on paljon parempi vaihtoehto. Sydämiä. <3
Tiedän.
Ja tänään sitten avauduin aamulla pomolleni, kun olin yrittänyt turhaan jyskyttää ovia, soittaa kummallekin ja yrityksen puhelimeen jokaiseen yli kymmenen kertaa puolentoista tunnin ajan...
sanoin että tämä ilmapiiri on painostava ja että minulla on paha olla täällä ja sitten aloin itkeä ja pomo halasi minua monta kertaa ja puhuimme siitä kuinka hänkään ei ole onnellinen ja että hän ei tiedä, mikä on minulle parempi ja hänenkin silmät kiilsi tai ehkä vain alkoholin takia. ja puhuimme metsistä kuinka metsässä kukaan ei voi olla onneton. ja olin niin päättänyt lähteä mutta nyt en tiedäkään enää kun sellainen surullinen katse vanhan miehen silmissä kun hän pitää käsistäni kiinni ja lopuksi suutelee otsaa. että välittää kuitenkin. on vain niin rikki.
kaikki.
ja nämä energiat.
toisinaan liikaa näin kun on herkkä kuin minä
mutta sitten taas
osataan täällä nauraakin
joka päivä kun leivotaan kakkua ja juostaan essut päällä huoltoasemalle tai käytetään auton vaihteita vähän niin ja näin.
ja kyllä ne sitten tuo hedelmiä kaupasta kun pyytää.
mutta minun on tää nyt vain ratkaistava. ja että mikä on tärkeintä. huoh. kunpa joku tekisi päätökset puolestani.
Lähetä kommentti