tänään on satanut koko päivän.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.
ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan
sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.
ja minun hiuksissa on jumalaton takku.
ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.
joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.
taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.
eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.
mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.
sateen ropina. sade sade. tauoton.
6 kommenttia:
Yhtäkkiä tajusin, että tätäkö se on? Kasvaa aikuiseksi? Sitäkö me teemme -me toisistamme loittonevat?
Tuleeko enää aikaa meille?
-H
niin. niinpä.
minun äidilläni ei ole yhtään ystävää. sellaista. joka olisi ollut lapsesta tai nuoruudesta. siis sellaista jota hän näkisi säännöllisesti, jonka luona kävisi, yksin. jonka kanssa soittelisi. on niitä, jotka kutsutaan 50-vuotis synttäreille. tai jotka antavat vanhoja kirjeitä lahjaksi, mutta se oli sitten siinä. sitten ollaan taas kymmenen vuotta hiljaa ellei sattumalta törmätä.
minusta se on aina ollut surullista.
ja minä en tahtoisi seurata sitä kohtaloa. onhan nimittäin myös niitä aikuisia joilla on ne ystävänsä. minä tahdon olla sellainen. tai siis. en minä edes tahdo olla aikuinen. mutta ystäviä tahdon säilyttää.
Mutta entä sitten, kun kaikki menevät sinne ja tänne kun työt ovat täällä ja tuolla ja ystävät toisaalla välissä 200 kilometriä kolme lasta ja aviomies, koira ja puutarha! Mitäs sitten?
Minä haluaisin kerätä kaikki rakkaat ympärilleni samaan kaupunkiin lähelle, että voi vain piipahtaa. Niin sen täytyy olla. Minä haluan säilyttää ja tavata ja lojua vielä sitten myöhemminkin.
Minä ajattelin juuri noita kuin Pinjakin. Onko todennäköistä, että asumme samassa kapungissa vielä joskus? Enhän minä ole asunut kuin kaksi kertaa, ja silti minusta tuntuu tältä. Ehkä nämä eri maat korostavat tätä. Ja eri maat vaan jatkuvat...vaikka islanti varmasti on ihana. Mutta ei ole ajatusta: sitten, kun. Koska "sitten kun" on tästä lähtien eri maat.
Äh. Olen vaan tympääntynyt, kun ihmissuhteet täällä eivät voi olla sellaisia kuin joskus Suomessa.
niin. mutta. onhan se totta että on. puutarhat ja koirat ja miehet ja kilometrit. mutta. kyllähän me nytkin vaikka on kilometrejä. kirjoitamme ainakin toisillemme. toisinaan skypessä. ja jos me halutaan oikeasti olla elämissä toistemme niin sitten vain muutetaan samaan kaupunkiin. sitten piru vie muutetaan samaan taloon tai naapureihin tai sellaiseen yhteisöön ja tehdään ne lapset sinne. en mä tiedä. ja pitääkö sitä murehtia vielä? en minä tahdo vielä sellaiseen aikuisten maailmaan. minä tahdon saduissa ainakin vielä. tahdon kuvitella niin. saanhan unelmoida, saanhan?
.hann
Minäkin ajattelen, että sitten vain muutetaan samaan kaupunkiin. Ei tarvitse olla kilometrejä, jos päättää, että niitä ei saa olla. Jos järjestää asiansa niin, että niitä ei ole. Se on mahdollista, on vain kyse valinnoista ja siitä, mitä haluaa. Niin minä haluan uskoa.
Olisi talot vierekkäin tai ainakin lähekkäin tai ties vaikka sama talo! Ajatelkaapa sitä! Ja sitten meidän lapset menisi keskenään naimisiin ja voitaisiin leikkiä lestadiolaisia.
Alan jo olla väsy, hihi.
Lähetä kommentti