vuo

Tänään on ollut ihan kiva päivä.
Ihan kiva.
Vaikka aamulla olisin ollut valmis sylkemään kaikkia
vaikka oli kaunista
puut ihan valkoisia ja taivas värinen

ja olen jäänyt koukkuun lehtien leikkaamiseen
kun leikkelin niitä yhtä sanataide pajaa varten
ja nyt minä olen vain kaiket päivät kaivellut apteekin hyllyltä seurakuntaviesti jyväskylän energia nordea suurjyväskylä nuorten luonto amnesty lehtiä roskistani ja leikellyt niistä sanoja ja kirjaimia irti. jee. apteekin hyllyltä lehdessä oli kyllä aika sairas sairaus lääke voittoinen sanasto.

unohdin hakea postiin töihin jouluksi ja pitäisi yrittää soittaa sinne vielä mutta minkäs teet
ei ole oikein aikaa kaivella ja jäljittää sen ukkelin numeroa ja plaah
tuntuu että minä en jaksa

tänäänkin tokaisin kokouksen päätteeksi että olen kyllästynyt elämääni
ja kaikki katsoivat minua kuin voi ei mitä nyt hanne voi ei onko kaikki hyvin
ja minua alkoi naurattaa ja samaan aikaan pelästyin että entä jos alankin itkeä

luin vanhaa päiväkirjaa
ja jokaikisellä sivulla minä melkein itkin

tasan vuosi sitten oli se eka pirun inssi.
josta en päässyt läpi.

ja en minä vieläkään osaa ajaa. kun enhän minä ole ajanut tämän vuoden aikana juuri ollenkaan.

ja minua harmittaa etten ole enää pitänyt oikeaa päiväkirjaa.
koska ei tämä ole sama.
tämä on tarkoitettu kaikille
eikä vain minulle
minun oma.

ja aamulla oli taas sellainen toden ja unen väli ja se oli kauheaa
minä en vieläkään tiedä mistä sen voi tietää
ei sitä vaan voi
oikeasti
minä itkin (muka siis itkin, luulin itkeväni, sillä oikeasti itkin vain unessa) aamulla että taas minulla on tämä ja tuntui kauhealta kun tajusin ettei minun ääni varmaan oikeasti edes kuulu, että kari näkee minut vain kun itken enkä pysty liikkumaan enkä sanomaan mitään ja yritin selittää että tämä on taas tällainen
mutta piru vie
kun minä sitten oikeasti heräsin
minähän makasin ihan yksin sängyssäni, kari ei ollut tullut takaisin, tosiaankaan. kukaan ei ollut tullut ja minä en ollut itkenyt.

piru. minä tahdon nukkua silloin kun nukun.

ja näin taas kissaunen.
pitkästä aikaa.
niitä ei ole nyt ollut.
mutta aamulla kun kävelin kouluun ja näin mainoksen kissan ja koiran matolääkkeistä
minä muistin
tässä unessa
kissat eivät ollenkaan hyökänneet, kuten tavallisesti, ei, kissat olivat ihania
ja yksi oli pienen pieni, ehkä vain just jonkun 10cm pitkä, ihan pienen pieni.
mutta kissojen lisäksi oli koira. se oli iso ja musta ja se söi kissoja. tai yritti. en oikein muista onnistuiko se. sitten niitä kissoja kuitenkin makasi lattialla ihan lötköinä ja vetelinä ja se pieni. se oli ihan vetelän vetelä. se oli musta ja sillä oli valkoinen masu ja minua alkoi itkettää. vaikka se ei ollut kuollut. ne oli elossa ja ne kissat eivät edes liittyneet mitenkään minuun. minä en oikeastaan olisi saanut edes itkeä koska ei ollut mitään itkettävää mutta minä oikein vollotin, sillä tavalla teatraalisesti
toinen kohta jonka muistan siitä unesta on kuinka sen koiran hampaat oli uponneena käsivarteeni ja kuinka kiskoin sen kädestäni irti ja venytin sen leukoja kaikin voimin auki. katselin vain sen kitaan ja pinnistin ja pinnistin.

ja lähetin sen tekstin tänään sinne listalle.
kirjoitinkohan sen jo?
oli se aika jännää. kun on jo aikaa siitä kun viimeksi sai mitään palautetta ja ei sitä koskaan opi.
olemaan rento ja rento ja itsevarma. ja pah. en minä tahtoisikaan.
en minä tahdo tulla sellaiseksi edes.
ystävä sanoi tänään että se on hänen mielestään mielenkiintoisempaa
että on epävarmuutta,
itsekritiikkiä
tai jotakin sellaista
ja minä toivoisinkin sen olevan niin

koska minä en koskaan tahdo jäädyttää itseäni
minä en tahdo kulkea ja ladella totuuksia
minä tahdon olla pieni. minä tahdon tahdon tahdon.
eikä sille mahda
sille ei vaan mahda
että minä olen ja en suostu muuhun.