Mummo ei muista keltä ulkomaalaiselta sai uusiseelantilaisen kalenterin. Hän kertoo monta kertaa kuinka he siskojen kanssa varastivat omenoita omista puistaan ja vuoronperään kukin vahtasi rappusilla oliko Yrjö setä tulossa, koska hän kuitenkin kuulisi omenoiden rouskutuksen aitan ulkopuolelle.
Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.
Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.
Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.
Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi
miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia
ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.
Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.
Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen
minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well
enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.
sunnuntai, huhtikuuta 15, 2012
keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2012
Yksi niistä onnellisista päivistä. 
Lautalla matkalla Samoan saarten välillä. Vieressäni nukkuu nainen, jalat ojennettuina.
Tällaista on kevät ensimmäisellä saarella. Jääsarella, joka oli kuitenkin se vihreämpi.
Tällaista on syksy toisessa saaressa. Eteläisellä.Mutta pojoisella saarella.
Islannissa on hevosia. Ja vuoria. Ja on siellä kukkiakin, kun on kesä. Ja tuulta.
Anna mín tai our Anna oikeastaan siellä missä tavattiinkin
Färsaarelaiset näyttävät kaikki samalta.
Maewon kaunein tyttö.
Utrechtin keittiössä punajuurikeitto ála Hanne & Sanne
Ja aurinko tekee kuolemastakin värin.
perjantaina, huhtikuuta 06, 2012
salamoissa
Kävelin kohti metsää, isä perässä. Jäällä oli peuran jälkiä. Siinä, missä yleensä on sulaa ja virtaus.
Mietin oliko se ehkä uinut, vai kantoiko jää.
Kun isä pääsi metsänrajaan, kuului järkyttävä jyske ja kirkuna
ja suuri salama iski taivaalta niin, että pimeni hetkeksi
olimme sisällä, ja salama oli iskenyt uusiseelantilaiseen ystävääni ja minuun
puhelimet olivat pimentyneet. Olin peloissani.
Vähitellen minulle selvisi, ettei kukaan muu ollut havainnut tapahtunutta
paitsi me kaksi
ystäväni tyttöystävä kertoi, saman kuin toinenkin ystäväni, että näkee
(yläpuolellani olevan hengen) vaihtaneen asetta
mutta se ei ole vaarallista, hän sanoi
minua itketti ja pelotti, enkä voinut ymmärtää miksi ystäväni oli ihan rauhallinen,
halusin halata häntä ja purkaa tilannetta, mutta en uskaltanut
en uskaltanut edes nukahtaa
toisessa unessa matkustimme vahingossa Iranin puolelle, vaikka en ollut ostanut vielä burkhaa tai mitään huivia. minulla näkyi nilkat, ja pää oli peittämätön. Juttelimme iranilaisille miehille, minä en osannut sanaakaan, mies osasi vähän, minä vain viittoilin ja hymyilin, mutta he eivät olleet vihaisia paljaasta ihostani.
Edellisenä yönä kävelimme luolastoissa, kun kuulimme iranilaisten tulevan. Minä yritin äkkiä vetää villapuseroa bikineitteni peitteeksi, mutta en saanut housuja millään jalkaan. Iranilaiset olivat tulleet elokuvanäytäntöön ja me teeskentelimme tulevamme samaan.
Oikeassa elämässä viimeisellä tunnilla luokkaan kuulumaton poika änkee väkisin enkuntunnille,
toinen, jonka "lääkitys on loppunut ja vaikutus lakannut" kuten luokkatoveri armaasti valaisi, ryntäilee ulos syystä jos toisesta, enkä voi poistua luokasta, koska minulla ei ole avaimia.
yksi tytöistä alkaa kuvata kännykkäkamerallaan ja kun annan luvan heille hiljaisesti jutella kaverin kanssa paikallaan, he roikkuvatkin kaikki ikkunasta ulos kadulle. Yksi poika varastaa laukkuni, ja yksi kirjoittaa taululle että tylsää, boring. Ajattelen, että on se jonkun sanan oppinut. Minun tehtäväni on korjata heidän sanakokeensa sillä välin, kun he tekevät paritehtäviä.
Lopulta kello on viisitoista vaille ja lapset säntäävät lomalle. Yksi poika huikkaa, sä oot paras ope ikinä ja nää oli parhaat enkun tunnit ikinä. Just.
Minä olen jäänyt lukkojen taakse, mutta onneksi rehtori sattuu juuri kävelemään jonkun toisen aikuisen ihmisen kanssa ovien toiselta puolen. Nauramme tapahtuneelle.
Minulta kysytään perinteiset, miten meni, kysymykset ja minä vastaan perinteiset, ihan hyvin, oli vähän rauhatonta, niin kun nyt aina sijaisen kanssa ja ennen viikonloppua iltapäivän viimeisinä tunteina.
Niin, niin.
Pienryhmässä on pelkkiä poikia. Yksi hymyilee koko ajan. Ja me selitetään sanoja toisillemme. Kaksi pelaa kuulapeliä, kaksi leikkii autoilla automatolla luokan nurkassa. Pojat, jotka ovat huutaneet täyttä kurkkua aamulla, kun astun luokkaan puoli tuntia rehtorin soiton jälkeen, pyytävät Fronside Ollieta. Lupaan, jos he tanssivat ihan villiintymättä.
Ja niin he tekevät. Pienet pojat luokan lattialla fronside ollien tahdissa. Myöhemmin he laulavat koko laulun, ulkoa.
Ja kun minä poljen kotiin, laulu soi minunkin päässäni. Hymyilen.
Huokailen sille, että päivä on ohi
ja tiedän nyt, että kun opettaja sanoo, että luokka on rauhaton,
se todella on rauhaton.
Mietin oliko se ehkä uinut, vai kantoiko jää.
Kun isä pääsi metsänrajaan, kuului järkyttävä jyske ja kirkuna
ja suuri salama iski taivaalta niin, että pimeni hetkeksi
olimme sisällä, ja salama oli iskenyt uusiseelantilaiseen ystävääni ja minuun
puhelimet olivat pimentyneet. Olin peloissani.
Vähitellen minulle selvisi, ettei kukaan muu ollut havainnut tapahtunutta
paitsi me kaksi
ystäväni tyttöystävä kertoi, saman kuin toinenkin ystäväni, että näkee
(yläpuolellani olevan hengen) vaihtaneen asetta
mutta se ei ole vaarallista, hän sanoi
minua itketti ja pelotti, enkä voinut ymmärtää miksi ystäväni oli ihan rauhallinen,
halusin halata häntä ja purkaa tilannetta, mutta en uskaltanut
en uskaltanut edes nukahtaa
toisessa unessa matkustimme vahingossa Iranin puolelle, vaikka en ollut ostanut vielä burkhaa tai mitään huivia. minulla näkyi nilkat, ja pää oli peittämätön. Juttelimme iranilaisille miehille, minä en osannut sanaakaan, mies osasi vähän, minä vain viittoilin ja hymyilin, mutta he eivät olleet vihaisia paljaasta ihostani.
Edellisenä yönä kävelimme luolastoissa, kun kuulimme iranilaisten tulevan. Minä yritin äkkiä vetää villapuseroa bikineitteni peitteeksi, mutta en saanut housuja millään jalkaan. Iranilaiset olivat tulleet elokuvanäytäntöön ja me teeskentelimme tulevamme samaan.
Oikeassa elämässä viimeisellä tunnilla luokkaan kuulumaton poika änkee väkisin enkuntunnille,
toinen, jonka "lääkitys on loppunut ja vaikutus lakannut" kuten luokkatoveri armaasti valaisi, ryntäilee ulos syystä jos toisesta, enkä voi poistua luokasta, koska minulla ei ole avaimia.
yksi tytöistä alkaa kuvata kännykkäkamerallaan ja kun annan luvan heille hiljaisesti jutella kaverin kanssa paikallaan, he roikkuvatkin kaikki ikkunasta ulos kadulle. Yksi poika varastaa laukkuni, ja yksi kirjoittaa taululle että tylsää, boring. Ajattelen, että on se jonkun sanan oppinut. Minun tehtäväni on korjata heidän sanakokeensa sillä välin, kun he tekevät paritehtäviä.
Lopulta kello on viisitoista vaille ja lapset säntäävät lomalle. Yksi poika huikkaa, sä oot paras ope ikinä ja nää oli parhaat enkun tunnit ikinä. Just.
Minä olen jäänyt lukkojen taakse, mutta onneksi rehtori sattuu juuri kävelemään jonkun toisen aikuisen ihmisen kanssa ovien toiselta puolen. Nauramme tapahtuneelle.
Minulta kysytään perinteiset, miten meni, kysymykset ja minä vastaan perinteiset, ihan hyvin, oli vähän rauhatonta, niin kun nyt aina sijaisen kanssa ja ennen viikonloppua iltapäivän viimeisinä tunteina.
Niin, niin.
Pienryhmässä on pelkkiä poikia. Yksi hymyilee koko ajan. Ja me selitetään sanoja toisillemme. Kaksi pelaa kuulapeliä, kaksi leikkii autoilla automatolla luokan nurkassa. Pojat, jotka ovat huutaneet täyttä kurkkua aamulla, kun astun luokkaan puoli tuntia rehtorin soiton jälkeen, pyytävät Fronside Ollieta. Lupaan, jos he tanssivat ihan villiintymättä.
Ja niin he tekevät. Pienet pojat luokan lattialla fronside ollien tahdissa. Myöhemmin he laulavat koko laulun, ulkoa.
Ja kun minä poljen kotiin, laulu soi minunkin päässäni. Hymyilen.
Huokailen sille, että päivä on ohi
ja tiedän nyt, että kun opettaja sanoo, että luokka on rauhaton,
se todella on rauhaton.
keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2012
Aurinko lämmittää kun pistää kasvot ikkunaa vasten.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.
Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.
Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.
Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.
Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää
miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää
mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali
kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.
mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,
tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.
joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.
Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.
Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.
Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.
Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.
Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää
miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää
mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali
kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.
mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,
tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.
joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.
Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)