Pyöräilee punaisella pyörällä jo pimeässä. Näkee oman varjonsa. Katsoo jokaista vastaantulijaa sillä silmällä,
että olisiko joku heistä
joku sellainen joka asui täällä jo silloin kuin itse
joku joka olisi tunnistettavissa

Hymyilee samalla tavalla. Työvoimatoimiston aulassa on kolme alkoholistia, tai siltä ne ainakin haisevat. Pissalta. Isi odottaa pyöreän pöydän ääressä, kun minä sanon että tulin ilmoittautumaan työttömäksi.

Muta tarttuu kenkiin ja minä mietin onko koivussa kasvava sieni pakurikääpä. Vedestä kuuluu ääni, mutta en nauhoita sitä. Yksikään paketti ei ole vielä tullut.
Opetusministeriöstä vastataan, virallisesti, kuten arvata saattaa, toisen ihmisen nimi.
Kuinka virallista kaikki on.
Ei yhtään sellaista, että valokuvausliikkeen aulassa vielä tuntematon mies tarjoaa käyntikorttiaan.

virallista, virallista. Katson kuvia Islannista.
Kohta kaikki on taas samaa. Ensin vielä muistaa kuinka saarella pideltiin sadetta kirkossa
muistaa metron ihmiset toisissaan kiinni ja minä tunnen kättä pitkin toisen käden
muistaa sateen kun sulkee kattoikkunoita ja pysähdytään hämärässä
juuri niin kuin oli suunniteltu
hämmästyneet silmät kun kysyy what should we do next
ja
suuret lehdet, joiden alla voi odottaa sateen taukoamista
pölyn ja hait
kun lumi loppuu ja alkaa sumu
ensimmäinen kevätpäivä
Helsingin kattojen yllä.

pian ehkä muistaa
vaan.