sunnuntaina, elokuuta 16, 2009

tervetuloa kahvin maailmaan
päätä särkee aamulla kun ei ole kuppia ottanut
ja tänään on viimeinen vapaapäivä
viimeinen päivä lähteä pois tästä keittiöstä
pakata eväät reppuun ja kulkea metsään

eilen ajoimme teitä joilla auto tärisevä
kahdenkymmenen kilometrin matka tunnin
ja sitä ennen kulkemista laavakiviä pitkin
kompastelemista ja laskeutumista jyrkkääjyrkkää alas miltei pystyruoraa
ja siellä vesi kuuma vesi alhaalla jyrkänteiden alla rotkossa luolassa
kuumaa sinistä vettä
uimakelpoista

viimeiset päivät
minun saaressa
viimeiset päivät
ja sitten ei enää minun
ei tämä mitään tästä enää minun. sitten
silloin joskus niin kuin helsingistäkin tuli

kahvi on vahvaa koska se ei ole minun keittämää
ja päänsärky lakkaa

miten paljon minä tulen tätä kaikkea kaipaamaan?

2 kommenttia:

Puuvis kirjoitti...

Ei sitä voi tietää, koskaan etukäteen, muuten se ei ehkä olisi kaipaus. Jos siihen osaisi varautua. Ikävään ei koskaan osaa varautua, eikä suruun. Aina ne tulee vaan ja menee ja itse jää liiskaksi ihmettelemään miten näin on päässyt käymään ja miksi yhtä mittaa vaan alakulo ja suru ja ikävä ja kaipaus, huimaus.

Mutta se on kaikki sinussa. Se saari. Sinun aikasi siellä. Ei se katoa mihinkään. Se näkyy sinussa. Aina.

Unnaaarna kirjoitti...

niinhän se on.
etukäteen ei koskaan voi tietää mitään. ja kaikki on minussa, sekin on totta. hoin tänään että haluan muistaa kaikki haluan muistaa kaikki
mutta lopulta sitä muistaa vain sen mitä muistaa. ja loput jää vain näkyviin tai näkymättömiin. osaksi.