Tanaan kavelin suuria pyoreita kivia pitkin. Astuin ensimmaista kertaa veneeseen talla saarella sitten kahteen vuoteen ja olin paljon hiljaa.

Olen ollut hiljaa hyvin paljon. Ilman retriittia.

Huomenna laitamme paljon ruokaa. Salaatteja. Ja toivomme ettei kukaan kuole ennen sita.
Koska se muuttaisi suunnitelmia. Toisaalta olemme tottuneet siihen,
emme kuolemaan, mutta suunnitelmien muuttumiseen.

Olemme tottuneet siihen ettemme nuku samassa talossa kahta yota kauempaa. ja siihen etta on makuupussit ja makuualustat. olemme tottuneet kaikkeen ruokaan. ja siihen ettei voi valita.

ja yhtakkia on suuret ikkunat merelle talot. tiskialtaat ja puutarhassa tuoreet basilikat. on vauvoja tulossa ja vauvoja jotka ovat kasvaneet ihmisiksi. on autoja ja ajamista. supermarketteja. sellainen kuin tyo. ja raha. ja lentoliput. sellaiset kuin etaisyydet joita ei poljeta yhdessa paivassa. edes vuodessa. kun on meriakin ylitettavana. on suunnitelmia ja suunnitelmissa pysymista.
kieli joka on sama kaikkialla. kieli jota pitaisi osata ja ymmartaa. puhelimia vastattavana ja sahkoposteja tarkastettavana.
mutta myos
puhdasta ilmaa, raikasta, viileita oita, aurinkoa jonka taplassa haluaakin istua
teemukillisia, viinia, vitriineja taynna ruokaa, josta on uneksinut yksitoista kuukautta,
ystavia joiden kanssa valvotaan myohaan, ihmisia ja kieli, jota ymmartaa ja jolla tulee ymmarretyksi.

mutta ymmarran miksi pyorailtyaan kolmetoista vuotta ranskalainen mies ei enaa kyennyt palaamaan takaisin ranskan ympyroihinsa.

uusi tuttu seelanti

Olen istunut kolmen kanan valissa. Ne ovat munineet jo joka paiva.
Talossa on nelja aikuista ja vauva ja me. Me nukutaan alakerrassa, eika ole liian kuuma peittojen alla.
Torilla on paljon tuttuja. Meri on tuttu. He, jotka asuvat talossa, niin tuttuja etta voi puhua puhua ja kuunnella ja kysya suoraan.

Olemme menettaneet kaksi sellaista ystavaa ja joka paiva muistan olla onnellinen kaikista heista, jotka viela ovat olemassa. Joiden kotiin voi tulla. Ja istua poydan aaressa. Dyykattuja juustokakkuja.

Matka on siis ohi. Me ollaan kotona, me sanotaan. Ja meille sanotaan. Mies raahaa laatikoita, numeroituja, sisalle ja me pakkaamme taas. Minulla on samat housut neljatta paivaa. Ja edellinen yo oli ensimmainen yhteentoista kuukauteen, kun emme nukkuneet vierekkain.
Yksitoista kuukautta kakskytnelja seitseman. Tajusimme etta yhteentoista kuukauteen emme ole olleet niin pitkaan toisistamme erossa kuin eilen.
Mies katseli ystavansa venetta ja leikki merirosvoja villien poikien kanssa merinakoalatalossa. Mina puhuin vauvoista keittiossa kaupunkitalossa. Ja tutustuin neljaan uuteen ihmiseen siella missa kasvoi eukalyptus puita ja aitauksessa oli lampaita, kanoja ja ankkoja. Ja me nauroimme niin. Maorilauluja matkalla kotiin.

Huomenna taas lentokone. Toiselle saarelle. Ei pyoria, ei pyoria talla kertaa.

Kummallista, koska ei ole kummallista. Kuinka normaalia kaikki tassa elamassa.
Paluut lahdot paluut.

Nyt taalla siis. Uudessa-Seelannissa. Uudessa alussa.

Ki i na

Maassa, jossa missa tahansa ei saa kirjoittaa.
Melkein jokaisessa maassa on ollut rajoituksensa. Ja keinot kiertaa.
Ainakin, jos on ulkomaalainen omistaja. Porkkanakakkua, tiramisu, pitsaa aurinkokuivattuja tomaatteja
mandariinit ovat paikallisia, ja granaattiomenat
ruisleipaa,ruisleipaa uskomatonta
ja uskomatonta etta en voi lahettaa veljeni pojalle korttia, koska
se ei ole postikortti,katsopas, se on paperia
kaksi paperia liimattuna yhteen,toisella puolella pandakarhu. Enta jos piirran ylakulmaan ruudut?
Ei.
Vastaus on yksiselitteinen, kun nelja eri ihmista on vahvistanut,etta kaksi paperia yhteen liimattuna ei ole sama kuin postikortti.
Kiina.

Viimeinen kuukausi kolmesta ja sitten on kuumempi maa. Erilaiset ruoat ja meri. Meri jo lahella sitten. Miten outoa,etta viimeksi oli meri Mustan meren rannalla. Kuukausia, kuukausia sitten.
Silloin, kun emme viela olleet pyorailleet pakkasessa. Emme viela sodassa. Emme nukkuneet puuvillapelloilla, emmeka valokuvanneet poksahtaneita lehmia ja nyljettyja koiria.

Tassa majatalossa on punaiset ovetja sellaiset vinot katot,joita nakee maalauksissa. Yolla kissa naukuu kuin kuolisi.Mita maailmalla on tapahtunut, katsomme uutiskanavalta, joka laittomasti nakyy. Pommeja, mielenosoituksia, tulvia.

Suuret pilvimassat taivaalla, tuuli hellittanyt eika paukuta ovia ja ikkunoita. Rakastan myrskypaivia,kun saa olla sisalla, jossain turvallisessa maassa. Istanbulissa odotimme tuulen tyyntymista kitarakaupassa. Taalla paatamme kavella myotatuuleen. Pyoraillessa paattavaisyys ei ole yhta helppoa.

Nyt yritan paattaa menemmeko ensin Vietnamiin vai Laosiin.

kaupungit

Edelleen Bishkek.
Kaupungit ovat kummallisia, koska ne muuttavat matkaa. Olemme olleet taalla nyt viikon. Hotellihuoneesta on tullut koti. Ja paivittain vaihtuvat reppureissaajat ovat kuin kylaan tulevia vieraita. Alamme omistaa majataloa.

Pyoraileminen on matka itsessaan. Pysahtyminen on supermarket ostoksia, pyoran varaosien etsimista, internettia, postikortteja, aitoa kahvia, elokuvia ja keskusteluja kun ei tarvitse huutaa metrien etaisyydesta rekkojen pauheessa.

Pidan pysahtymisesta yhta paljon kuin liikkeesta. Joskus etelaisella saarella liftatessa en saattanut pysahtya. Tuntui kuin kaikki loppuisi jos pysahtyisin. Uudet autot ja kuskit olivat liike ja se tuntui hyvalta.
Nyt en valita, etta olemme olleet pysahtyneina jo viikon. Naen unia purjehtimisesta ja ruoasta. Ja etta viillan miehen kurkun saksilla auki. Mutta mies ei ole kukaan tuntemani, eika hanessa ole mitaan hyvaa.

Eilen Kazakhstanin suurlahetystossa kosin miesta. Sita, jossa on paljon hyvaa. Mutta han sanoi etta minun on turha edes haaveilla avioliitosta, etta se ei tule tapahtumaan. Siita tuli vitsi. Niin kuin siita miten lausun englanniksi mehun. Joskus se miten toisten kanssa ollaan, on vain jatkuva sama vitsi, jota kerrotaan paiva paivan peraan, samalla tavalla, jolle nauretaan samalla tavalla ja muodostetaan silta niiden valille, jotka tietavat miksi kerrotaan ja nauretaan.

Voi menna kauan ennen kuin naemme merta seuraavan kerran. Samalla tavalla unenomaista, kuin ajatus kaikista heista toisaalla. Ettei nae aikoihin eika tieda mihin suuntaan. Sitten lukee jonkun statuspaivityksen tai nakee kuvan ja kaikki on muuttunutta.

Pyorassa on liikaa sellaista mita ei saa koskettaa vaarin. Tykkaan tavaroista, joita ei tarvitse pelata. Jotka voi jattaa ja unohtaa ja kayttaa. Mutta vasaraakin pitaisi kai hakata oikealla tavalla. Kenkia kavella. Muuten tera tai pohjalliset kuluu epatasaisesti.
Ehka siksi rikon kielioppia. Etta voisi tehda vaarin, eika se satuta tai haittaa, vaan luo uutta.

Joskus menimme tyttoni kanssa rajoille. Tanaan ajattelin, onkohan han kirjoittanut tarinaansa
naina kuukausina, kun olen lahtenyt ja ollut pois.

Olen rikkonut pyoran. Monesti. Tehnyt niin monta vaaraa. Nyt mies sanoo ettei sita voi enaa korjata. Etta olen asentanut uuden tarakan vaarin, pakottanut ruuvin sisaan. En edes tiennyt, etta minulla voisi olla niin paljon voimaa, etta voisin pakottaa jonkun ruuvin vaarin. Mutta ehka kyse ei ole voimasta, vaan vaarasta kulmasta. Niin kuin kaikessa.
Etta katsoo toisesta, joka on vaara, kulmasta. Ajattelee tai ei ajattele.
Ja sitten mies ajattelee, etta parempi kuin en koske mihinkaan. Niin kuin han ajattelee kaikista muista.

Ja kuljemme silti eteenpain, me kaikki, edelleen.

Ehka minun on parasta menna katsomaan sita ruuvia. Osoittaakseni edes, etta olen kiinnostunut.

Bishkek ja matka jatkuu

 Niin paljon maita ja teita ja
taisteluita ja sairaalaa ja ylamakia ja huiveja a huivittomia ja alamakia
ja kuvia ja keskustelua paskantamisesta.

Nyt on jo Kirgiisia. Turkki, Iran, Turkmenistan, Uzbekistan ja Tajikistan on ohitettu
seuraavaksi Kazakhstan ja Kiina.

Kiina sittenkin. Pitaa saada kartta.

Ja yritan kuvia. Jos ne kertovat mitaan siita mita on ollut
kun ollaan poljettu sumussa
tai syoty vesimelonia tien varressa kuumuudessa
tai maattu sairaalanvuoteessa lukittuna huoneeseemme sairaanhoitajien kuokkiessa maata
ja karpasia karpasia
tai kiivetty kivisia teita ylos ja syoty omenoita suoraan puista
istuttu pienessa huoneessa vierivieressa pullon kiertaessa ja pommien rajahtaessa ulkopuolella, luotien lavistaessa kattoa
paeten katuja pitkin kun teinipojat nauraa ja tankit savuaa
heratty lumisateessa
saavuttu kaupunkeihin ja juovuttu yhdesta kaljasta
katsottu kun lammas on teurastettu
ja vuohta viskottu hevosilla ratsastaen.
teeta teeta teeta
hello at kuda
finlandia finlandia finlandia.

ja viela on edessa niin pitka matka.

Turkin sumuiset tiet.

Ensimmainen vuoren ylitys.

Vesipullon tayttoa Turkissa.

Luostarin rauniot.

 .

Sumelan luostari.

Turkkilainen kahvila ja ihana cs isanta Emre.

Agrin nuoret opettajat.

Ensimmainen ilta Iranissa.

New look.

Tienvarsi piknik.

Tyhjyytta parisataa kilsaa ja viiskyt lampoastetta.

Turkmenistan experience.

Uzbekistan.

Kuumuutta on vaikea kuvitella.

Morgabin naiset eivat peittaneet kasvojaan vaatimattomuutta, vaan aurinkovoiteen puutteessa.

Cafe a'la Pamir's

Tallaisissa maisemissa kelpaa pyorailla.

Me.

.

Aamu.

Seuraava aamu.

 Sita seuraava aamu.

Eraassa kalaravintolassa.

Eras vasynyt kissanpentu.

Aprikooseista voi saada yliannostuksen.

Ensimmainen aamiainen sivistyksen parissa.

Trabzon. Turkki. Kukkuloita, jotka ovat Suomen vuoria. Ihmıset huivıpaıset. Mına pyöraılyhousuıssanı. Matka matka. Ja vasta alussa. Aurınko ja sıtten kylmat paıvat kun on sumu. Rekkoja ja busseja ja kuorma-auto jonka kuljettaja ojentaa meılle kylmaa jukurttıa. Chaı chaı, vaıkka eı ole kıelta.

Rukoushuudot, joıhın tottumısesta eı ole varma. Yhteıskunta, jossa uskoa eı peıteta vaan tuodaan nakyvaksı. Etta mıes puhuu mıehelle ja kattelee. Vıımeıseksı, kuın kohtelıaısuudesta kysytaan myös naıselta, vaıkka todellısuudessa eı pıtaısı.

Nyt luostarıın.

Mummo ei muista keltä ulkomaalaiselta sai uusiseelantilaisen kalenterin. Hän kertoo monta kertaa kuinka he siskojen kanssa varastivat omenoita omista puistaan ja vuoronperään kukin vahtasi rappusilla oliko Yrjö setä tulossa, koska hän kuitenkin kuulisi omenoiden rouskutuksen aitan ulkopuolelle.

Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.

Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.

Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.

Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi

miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia


ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.

Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.

Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen

minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well

enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.