Olen ollut eksynyt koko päivän.
En halunnut kävellä samoja katuja ja en ajatellut
että en ole vielä tottunut hollannin arkitehtuuriin niin, että todella erottaisin kolmiokattoiset tiilitalot toisistaan
ja minulla oli leipä
ja vihannekset ja puistot tulivat tutuiksi
ympyrä
kunnes istuin penkille, hanhet ja keltaiset lehdet ja koirat ja mies, joka ei löytänyt tennispalloa, mutta
minä tiesin missä se oli ja it's here
väsyneenä
istuin ja avasin sateenvarjon ja istuin lisää
ja sitten päätin kävellä kotiin
ja kävelinkin

tunnin päästä rupean laittamaan ruokaa,
Sanneni tulee siitä tunnin päästä
ja siitä kahden tunnin päästä lähtee junani.

Eilen kävelin museon käytäviä ja pysähtelin niin kuin kaikki muutkin turistit.
Otin kuvan kolmesta nuoresta kirjaimiin nojaten
kävelin katuja kävelin auringossa tuulessa uusi takki

on ollut kirkas syysää kaikki päivät
mutta tänään sataa

ja minä ajattelen
miten eri tavalla ihmiset puhuvat ja kirjoittavat
suurin osa
ja mietin onko minunkin rytmini eri
tuntuuko se erilaiselta lukea kuin kuunnella
olla
ajattelen yötä
kun tulee tekstiviestejä että voin laittaa rahaa tililille
(niin mikä se oli se taloudellinen tasapaino, josta ennustaja mainitsi, pankkikortti on mennyt vanhaksi ja visakortti ei toimi, onneksi en ole yksin!)
ei se ole rahasta kiinni, minä vastaan, se on kortti
mutta aikaero on kolmetoistatuntia
ja poika kysyy unissaan tytöltä että mitä hänen pitäisi tehdä
ja ajattelen elokuvaa,
jossa he ovat 35-vuotiaita mutta eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä, mitä haluavat
ja toinen alkaa myydä puita ja toinen
löytää paljon vanhemman miehen
ajattelen meidän suunnattomuuksiamme
ajattelen sitä kuinka me pukeudumme silti samalla tavalla
vaikka muka eri tavalla mutta kuitenkin on villasukat ja kaulahuivit ja kivannäköiset vanhanmalliset takit ja kaikki haluu kasvattaa kasviksia tai ainakin basilikaa ja kaikilla on äidin vanha pyörä tai helmet tai hattu tai huivi tai kengät tai laukku
ja unia
jossa minä olen alasti ja tyttö käy läpi vartaloani
ja hänen untaan
jossa on huoneita
minä sanon huoneet ovat sinä.

ajattelen miten nopeasti me katoamme. ja sitten palaamme takaisin. seitsemän vuotta. joku sanoi seitsemän vuotta on raja. ei tai ikuisesti. kohtaamisia.

elokuvateatteri on pieni. meitä on siellä kymmenen. minä olen pyöräillyt liian suurella pyörällä mutta en yhtä kookkaalla kuin saksalaisen pojan pyörä. hän on islannissa. ja me puhumme paljon islannista. on mahdotonta muistaa niin kuin se on, koska aina tulee kuva. valittu.
ja niin on tulevienkin maiden kanssa. ja menetettyjen. niin on heidän kaikkien kanssa, minä ajattelen. lumi on kinoksina ulkona ja me keräännymme saman pöydän ääreen. kynttilät valot
ja sitä unohtaa
miten ei osannut ajaa pyörällä
miten vaikeaa oli piirtää sormet
miten oli varma että ei koskaan menisi kouluun
koskaan suutelisi

yhtäkkiä olen täällä
missä on sade keltaiset lehdet
ei sade mustien pilvien kanssa sekunnissa
keskipäivällä
ihmiset ostoskeskuksen katoksen alla ja minä kävelemässä edestakaisin
vihreävalkoinen sateenvarjo
unohtuneena Pariisiin
yhtäkkiä
kääriytyneenä kaikkiin pitkiin vaatteisiin eikä
hakeutumassa ilmastoinnin alle hikipisarat jatkuvasti iholla
kuin vettä
yhtäkkiä mahdollisuutena ostaa luomutomaatteja
mantelimaitoa
ja soija kalliimpaa kuin juusto
yhtäkkiä kadut täynnä pyöriä niin kuin autoja pitää katsoa kumpaankin suuntaan ja liikennevalot vaihtavat väriä, ne ihan totta toimivat, ei intialaisia miehiä tarttumassa kädestä juoksemassa tien yli
yhtäkkiä tieto siitä että joku odottaa
jo
että tulisin kotiin.