leiri on ohi ja väsynyt
on tämä
vaikka nukkui heti tultuaan
vaikkei olisi pitänyt
nyt mustikkateetä. tai ei se ole teetä kun se on mustikkaa.

sähköpostissa oli 71 uutta viestiä

eli paluu arkeen

näkihän sen jo pyöräilijöistä
ihmisistä kadulla
hei mitä ihmettä
miten ihmiset kävelevät noin normaalisti
noin paljon aivan kuin olisi arkipäivä
niin nythän on torstai
ja pikkuhiljaa tajuaminen mitä kaikkea omassa elämässä on liikaa.

ja nyt on jo ikävä lapsia
sitäkin joka hoki minulle koko tämän päivän "miks sä kosket muhun miks, sano miks"

vaikka juuri sanoin ettei minun ehkä pidä edes harkita kesäleirejä.
kun nämä kolme vuorokauttakin olivat jo näin uuvuttavia
ja viime kesän kaksiviikkoaputkeen
oi ja voi

mutta oli kivaa.

loma niistä 71 sähköpostista

näin painajaista
itkuraivo
kunnes puhelin soi ja heräsin oikeasti
yhden leiriäläisen isähän se sieltä soitteli viitenumeroa leirimaksuun.
niin. sehän piti tosiaan maksaa jo viikko sitten...

lunta tupruttelee. ja olin aamulla niin väsynyt että aloin itkeä siitä että tietokone meinasi jäädä päälle vaikka me kumpikin aiottiin viellä nukkua. suututin poikaystäväni ja nyt hän nukkuu olohuoneen lattialla ja minä yllätysyllätys olen laittanut koneen päälle.
joskus olen itsekkyydessäni uskomaton.
ja minä kun haaveilin jäädessäni makuuhuoneseen että kohta hän tulee ja tuo minulle aamiaisen vuoteeseen lepytelläkseen. pah. minulleko muka! ja ajattelin ettei minun tehtävänäni ole ainakaan pyytää anteeksi.
nyt voisin miettiä näitä asioita vähän uudestaan.

itkuni jälkeen heräsin ajattelemaan, että minun täytyy nyt tosissani olla varovainen etten väsytä itseäni liikaa. oikeasti. tuo itku oli jo sen merkki. että alkaa rakoilla.
joskus sitä vaan pelkää ettää itse
kun ympärillä niin monet repeävät
lähipiirissäni on enemmän mieleysterveysongelmista kärsiviä ihmisiä kuin ns. terveitä.
onko se tätä päivää? vai olenko vain ajautunut sellaiseen seuraan ja elämään?

viime syksynä ystävän kanssa sienessä mietimme paljon näitä
koska kun äitimme olivat nuoria
silloin
oli korkeintan yksi kylähullu
ja joku josta kuiskuteltiin.

ja kuinka järkevää on edes
näinä päivinä yrittää pysytellä niissä "terveiden kirjoissa"
välillä tuntuu että se vaatii niin paljon enemmän
että sitä tulee vain hullummaksi

minä olen sellainen naiivi tyttö. sellainen joka tahtoo parantaa ja pelastaa maailman.
minkäs sille voi. että on sellaisia ajatuksia. eikä niitä yhdet pillifarkut ja biletopit muuta.
vaikka voisihan sitä olla helppo elää niin
ettei enää välittäisi mistään.
olisiko?

kun koskaan ei ole tarpeeksi.
mikään.
oma riittämättömyys. niin pahinta.
ja sen saa huomata joka päivä kokoajan. ettei riitä edes itselleen.
ei saa pidettyä kasassa edes yhtä huonetta. yhtä paperipinoa.

ja yrittääkö sitä sittenkin kirjoittaa
tosiaan
että saisi järjestystä? sitäkö se sitten on?
kun edes sitten osaisi kirjoittaa niin että sillä olisi vaikutusta
eikä sellaista diipadaapaa. sellaista se on minulla. sulkeutunutta ja sisäänpäinkääntynyttä.
merkityksiä merkityksiä mutta ei mitään oleellista.
ehkä siksi käännän pääni niille jotka puhuvat rakenteesta
koska en itse vain osaa.
ehkä siksi olen vihainen niille jotka puhuvat tekstistä kuin esineestä
koska minulle se on puute.

minä kateellinen itsekäs paska.
pateettinenkin vielä!
hah.

lunta lunta. olispa sitä leirilläkin. tulispa siitä hyvä. ja niin etten huutaisi lapsille.
tänään sekin tuli ekan kerran mieleen. että mitä jos alan vain huutaa niille! ja sitten tuli pelko autoistakin. että jos joudunkin ajamaan. miten minä muka yhtäkkiä voisin ajaa. vielä jos joudun ajamaan auton yksin. painajaiset tulevat vain mieleen. etten muista kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru ja mikä niistä olikaan kytkin.

eilen kun tulin kotiin minä pääsin turvaan.
sitten juotiin teetä. kamomillaa. sellaistakin voi.
silloin kun tahtoo vaan maailmasta ihmisistä pois. sellaisesta mihin ei kuulu tippaakaan.
pienet tytöt.
pienet uniset tytöt.
joita vain unissa ymmärretään.

kii

tänään juossut
ensin lumiukkojen kanssa tuossa kauppakadulla
ja kuullut kommentteja kuten "menkää oikeisiin töihin" "veroilla pitäis tollasia sitten elättää"
"kyllä olen kuullut, mutta ei kiinnosta" "olen kuullut, mutta olen oman osani jo tehnyt"

mutta oli myös paljon ihania ihmisiä. jotka oikeasti tahtovat vaikuttaa siihen, että maailma olisi joskus vielä meidän jälkeemmekin olemassa. sitä paitsi, vaikka konkreettinen postikortin kirjoittamisen vaikutus olisi pieni, niin onhan se sentään ele.

Tänään siis käynnistyi Polttava kysymys kamppanja, te, jotka ette ole vielä allekirjoittaneet korttia kansanedustajalle, niin käykäähän täällä : POLTTAVA KYSYMYS

juostuani supisuomalaisten perässä juoksin ylelle, radio keski-suomeen. siellä minua piti haastatella luontoelokuva tapahtumamme suhteen. noh, haastattelija ei vaan tullut, ja lopulta menin kärttyisän vastaanottovirkailijan luokse ja pitkän pähkäilyn päätteeksi selvisi, että haastattelijani oli jäänyt kotiin hoitamaan kipeää lasta ja juttu oli siirtynyt jollekulle toiselle, joka ei osannut minua tunnistaa. noh, saimme jutun tehtyä ja se tulee radiosta sitten joskus.

Radion jälkeen kiiruhdin taas kauppakadun ja lumiukkojen kautta syömään ystäväni kanssa, jonka jälkeen kiiruhdin tulostamaan näytelmää jonka jälkeen kiiruhdin muokkaamaan sitä, jossa emme saaneet sitä loppuun asti muokattua, ja kiiruhdimme harkkoihin, jossa teimme kontakti-improa, joka on muuten tosi pelottavaa, koska minä oon niin pieni enkä jaksa nostaa ketään ja ihmiset vaan pyörii päällä ja sellaista mutta sitten jaoimme roolit, ja minä olen rouva eukkonen, ja juuri sellainen rooli siis, jossa on paljon sitä ns. kontakti-improa ja ehkä lauluakin! hui hai hui! kuvitelkaa minut laulamassa julkisesti...mutta onneksi se on sellainen rooli, ettei laulun tarvitse olla kaunista.
ja nyt tulin kotiin ja ahmin söin suklaatakin koska oli niin kova nälkä
ja olen ihan täynnä kaikkea touhua.

huominen päivä ei tunnu yhtään sen helpommalta.
pitää vielä soittaa erikoiselle valokuvaajasedälle.

ja ja ja ja ja

yhdessä unessa menin äidin kanssa uimaan. oli kaunista. mutta uimarannalla olikin kauhean korkeat ja suuret aallot ja sitten alkoi sataa vettä ja karikin oli siellä ja hän tykkäsi uida vesisateessa joten juoksi veteen ja minäkin ja äiti varoitti minua aalloista ja sukelsin ja kun yritin tulla pintaan en saanutkaan henkeeni happea vaan hengitin vettä koska aina ne oli aallot ja minulla oli silmät kiinni ja aina vaan tuli vettä henkeen ja yritin pidättää hengitystä ja lopulta pääsin (kai) vedestä pois.

jos menee tärykalvot rikki ei tiedä missä on pohja ja missä pinta.

ja nyt pitäisi jaksaa mennä suihkuun. kun ei ole järveä.

mummillani on huomenna syntymäpäivä. enkä ole muistanut häntä mitenkään. rakasta mummiani. ehkä soitan hänelle huomenna. jos aikaa jää pieni.

on niin paljon rakkaita ihmisiä olemassa.
toisinaan sitä ajattelee selvin päin sitä mitä ystäväpoika sanoi perjantaisissa bileissä
mä rakastan teitä kaikkia
te ootte ihania

seuraavat aamut

aamulla
tuntuu aina aamulta. sellaista. että arki. että valo.
lumi ehkä ei enää pakkasta niin paljon
jalat eivät kylmiksi eivät onneksi kipeitä vilustuneita tuuleen
siihen joka aina tietyssä kulmassa
siinä kohdassa jossa
tie menee suoraan

on vaikea herätä kun ei ole nukkunut.
nähnyt unta vain ehkä.
mutta on hyvä olla helpottunut. että tietää mitä on olemassa.
tietää puiden väleihin. taivaan joka ei tänään ehkä riitäkään tähtitorniin koska on pilvinen.

lukee tytön kirjoittaman muurahaiskohtauksen ja se on loistava. mutta ei silti ajattele ettei itse osaisi että omat olisi huonoja. vaikka voisi ajatella.

voisi ajatella paljon muutakin.
mutta hymyilee vain.

koska pian on kevät ja näkee
tukholman kaduilla tytön jonka kanssa joskus jakoi huoneen
tahtoisi nähdä myös sen jonka kanssa luisteltiin ja luisteltiin

melkein samana päivänä kuin nyt
kävelemässä

ympäri ympäri ympäri
emme ottaneet numeroita, ja jää oli täynnä kieliäpuhuvia
ja meidän sanamme toistemme perään
kankeat sormet kuumaa
juotavaa
sen jälkeen kun on ensin luisteltu koko päivä.

talvi talvi, minne se katosi

ehkä täälläkin on lintu lähtemättä.

ensimmäinen runoni oli aamut alkavat keväästä
minua naurattaa että olen joskus kirjoittanut runon
runoja
puhunut runoudesta
mitään ymmärtämättä
ja sitten
myöhemmin
nauranut kun joku toinen on sanonut että sinähän kirjoitat runoja
minä, minäkö?

niin pieniä valintoja. lopultakin.
että lähteäkö islantiin
lähteäkö ahvenanmaalle vai orivedelle
ja sitten päättääkin aloittaa kirjoittamisen.

nukahtaminen. nyt keskelle päivää.
olisi parasta.
vaikka tämäkin aamu niin kuin edellinen aamu
huominen täysin erilainen.
on viittomia, joita täytyisi muistaa.
tarina opeteltavana. kuvasta. siinä on tyttö jänis sylissä. pitää tehdä se oikein päin ettei tule saatana. vaikka se jonka kanssa ystävä puhui junassa. tädit taustalla.

olen voittanut kaksi peliä peräkkäin.
toisessa en sen tähden joutunut riisumaan
ja toinen oli carcassonne.
miksi se piti mainita?
hyvä voittaja hyvä häviäjä.

aamut aamut.
miksi tuntuu unelta
unitotta

voiko sittenkin kävellä lumenpintaa? sellaista ihan ohutta
kattojen välissä vaikka
ikkunoiden ohi puutalojen ohi maisemien ohi kaupunkien ohi
ohi
kuka seisoi eteisessä ja katsoi ohi? peilistä.
edelleen vastapäisen talon läpi näkee ikkunat molemminpuolin huonetta
tai sitten se on lasinen taulu

mistä sitä tietää
vaikka öisin olisi monta kuuta
sama tematiikka kaikissa lauseissa
kuviteltu tosi kuviteltu
kilttituhmakiltti
sanoja jotka
peräkkäin
tekevät merkityksen

minulla on ystäviä. minulla on ystävä.
ehkä yksi uusivanhauusi. tai pelkkä vanhauusi.

yksi tyttö löysi kadulta kissanpennun. noin vain.
kuka niitä heittää parvekkeelta alas?
kenen tikapuita pitkin taivaaseen?

hyvä.
on hyvä.
ehkä on sittenkin hyvä.
että on aamujakin. aamutkin ovat totta.

loskaa.

tää nukkuis vaan mielellään
juossut juossut
pitkin kaupunkia
odottanut
julisteita mainoksia
tulkaa kaikki katsomaan elokuvia
sellaisia kaikkia luontojuttuja. 16.2, 1.3, 13.3

ameeba peli on mahdottoman paras. pelasimme sitä lauantaina. täällä meillä. sitä ei voi pelata kahdestaan. mutta meitä oli paljon. mutta meillä ei ole sitä peliä. se oli lainassa. ja sillä on vaikea englanninkielinen nimi. mutta siinä syödään ja kakataan ja ostetaan geenejä ja liikutaan ja tuulensuunta ja ajelehditaan ja rahaa ja vahinkoa ja sen sellaista. se on hyvin monimuotoinen peli.

eikä ole herkkuja. tekisi mieli vain mussutella karkkeja ja sellaisia. suklaita ja sellaisia.

kirjoituksen ääni on tänään tasainen pulla.mössö. sellainen laiska nukkujan ääni. sängynpohjasta.

huomenna laskemaan mäkeä. vappukin on samana päivänä kun helatorstai.
pääsiäinen aikaisin.
vai myöhään? aikaisin

nukkumista nukkumista kiitos
ei enää yhtään sähköpostiviestiä.

on tuuli
mutta olo joka tuulessa tuli on mennyt jo
valkoiset huonekalut olivat mustia
ei ole varmaa kaupungistako vain

mutta kun tuulee vinosti
takista sisään ja taskuista
kaikkialle lunta
ja sitten vielä
hymykään ei riitä eikä se että oikeasti tulee iloiseksi
kaikki ovat vain ohikulkijoita
niitä tavallisia mitä tahansa

ja sitten koko matkan kirjoittaa päänsä sisään
kirjoittaa kaikki lauseet jokaisen
tanssimisesta
kuinka ystävä kuulokkeet korvillaan ihan yksin itsekseen ilman kouluja
tanssii
joka päivä
voin kuvitella sen kauniina
mutta minä kävelen enkä osaa liikuttaa jäseniäni
vaikkei se ole oppimisesta kiinni
eihän?

puristaa huulia hampaitten väliin
lumi nousee alhaalta ylös

ei enää tahdo kirjoittaa uniaan koska ne ovat samat
samat vuodesta toiseen
pohjimmiltaan
ovia lukitaan ja ovia avataan
ja joskus kirjoitti aina lukottomat ovet
vaikka on nippu avaimia
rakastaa niiden arvuuttelemista

mutta lumi minun pimeyteni
koti joka ei koskaan ole valmis
perhesiteet
sellainen käsite joka ei merkitse mitään muuta kuin objektiivisuutta

jalalla maahan ruudukkoja
jokaiseen ruutuun voi valita mitä pistää
voi kirjoittaa numeroinkin
matkat muuttuvat lyhyiksi
niin lyhyiksi että tahtoisi jatkaa
vielä vielä vielä
niin kuin unta vaikka on jo puoli kymmenen
yksitoista

mutta kun irrottanut lukon eikä toinen vielä tiedä
avaa oven koska liian paljon pitää kädessä lukon palasia
kysyy mitä minä olen tehnyt
kysyy miksi minä
niin kuin vuosia aikaisemmin vuosia vuosia oikeasti
niiltä tytöiltä jotka tissejä pyllyjä neniä korvia
kikattivat, heittelivät ja kuiskasivat
mitä minä olen tehnyt
ja hän vastaa
liian monta kertaa sanonut

sama tunne.
ja sen tietää pelosta. kuinka monta kertaa voi yrittää
lähettää viestejä joihin ei vastata
kirjeitä joista ei koskaan kuule mitään, yhtään
istumme siinä niin vastausten ja minä yritän kiinnittää huomioni mihin tahansa muuhun
ja mummi sanoo ettemmehän me
ei me

mutta sille ei mahda mitään että auto ei lähde liikkelle enää risteyksen jälkeen
eikä sitten sillekään
että yhdetkään liikennevalot eivät muutu punaisiksi

sitten ei tee yhtään mitään
välinpitämättömänä kuin ohimennen kysyy
ja vastaukset ovat samanlaisia
kaikilla
olankohautuksia äänen vähän kiristyessä

niin kuin ennenkin
paremmin
huonommin
niin kuin ennenkin

pidätetään hengitystä.

on rakennusten kattoja
kiellettyjä mutta onhan sinne silti kattoluukut
on matkoja
joita voi tehdä ajatuksettomin mielin

puhallusta ilmaan

jalan kääntämistä suunnasta toiseen ja toisinpäin

metsää
vielä on metsää
joissa puita
ja puissa oksia ja kaarnaa

kuvat jotka aina muuttuvat piirrettäessä esittämättömiksi
kasvot jotka vaihtuvat
tietysti
eiväthän he voisi olla samat
vaikka unissa
sama voi olla kaksi samaa ja muitakin yhtäaikaa
jäätä ja sulaa vettä sen ei ole väliä

jalkoja upottaa hankeen
saappaista litratolkulla
verta valuttaa valuttaa
kirjaston aulassa odotusnumero kädessä
pyyhkiä puhtaaksi
ihmisten kasvot
koirien naamat
sillä siitähän sen erotti ihmisillä kasvot eläimillä naamat

joskus kävellä taas rantaa
jonka aina muistaa kuvista
kiviä vettä ja puu
lokinpoikasia
niiden suut auki emoa
kasvot iltaan.