kylmä palelee ja kuume
kipeäksi ehkä.
en jaksaisi nyt. ei ole aikaa sairastaa.
aina niin kovin kornin kuuloinen. ettei ole aikaa sairastaa.
mutta kun ei ole.

(ehkä juuri silloin on syytä sairastaa)

enkä tiedä. ehkä tämä on vain alakuloa.
ehkä vain väsymystä ennakkoon.

minä tykkään katsoa ikkunasta.
niin.
sellainen minä oon. tykkään ikkunoista.
lukiossa valitsin aina paikan sieltä reunasta
ikkunan vierestä.
ja on mahdotonta istua bussissa tai vielä mahdottomampaa junassa jos vielä istuu jotakuta vastapäätä niin ettei ole ikkunaa
ja sitä näkee itsensä ihan erilailla
ikkunasta
kun katsoo
ja tuntee millaiselta hymy näyttää tai silmät
mutta eiväthän ne näytä
tietenkään siltä
miltä tuntuu että näyttäisi

mutta seuraavatko muut niin kuin minä seuraan
olen alkanut seurata ihmisiä yhä vain enemmän
saatan nykyään vain tuijottaa häpeilemättä kassajonossa edessäolijaa ja hänen ostoksiaan. luetella hänen lihasäilykkeidensä määrän ja tarkastaa leivän kuitupitoisuuden. niin
tai autoissa istuvia
että montako heitä on ja mikä on ikäjakauma

lapsena me aina vilkutettiin (ei suinkaan näytetty keskisormea!) toisille autoilijoille (mutta meille kyllä näytettiin usein keskisormea!)

ja kerran kun olimme siirtyneet astetta rajumpiin kontaktimuotoihin yläasteella, yksi ystäväni joutui päällehyökkäyksen kohteeksi. niin. autoilijat saattavat raivostua kun kadunvarrella seisoo kolme nuorta tuijottamassa suoraan häikäilemättömästi auton sisälle, kääntäen vieläpä päätään mukana mahdollisimman tyhmä ja hölmistynyt ilme kasvoilla. kutsuimme tätä taiteenlajia tönkkäämiseksi. muistaakseni.

mutta se oli sitä aikaa kun minä kaivelin vanhoja pahvilaatikoita ja löysin äidin levenevälahkeiset farkut, isin samettitakin ja maripallopaidat. sitä aikaa kun olin meidän koulun ainut kasvissyöjä ja kun poljimme täyttä vauhtia pyörillä mäkiä ylös ja alas perjantai-iltaisin jotta ehdimme minkä paikallisen punkrock bändin keikalle milloinkin.

mutta nyt on vielä ikkunat
siksi kai tykkään korkeista kerroksista
niissä on yleensä enemmän ikkunoita. tai niistä voi katsoa enemmän huomaamatta. tai ehkä näkee vain laajemmalle. tai ehkä voi kuvitella vain olevansa lähempänä taivasta.

kerran oli se raitiovaunumatka
kun tyttöni kertoi ikkunoista
kunpa muistaisin jonkun niistä ikkunoista
mutta en muista
muistan vain paljon muuta
sen matkan
montako kierrosta me kiersimmekään, se oli kolmonen, kolme bee tai tee
luultavasti se oli kolmonen. mutta saattoi se olla jokin muukin.

syksyyn liittyy aina se sama
viileys
sellainen viileys jonka huomaa rakosista
tai rakoset huomaa koska on se viileys
siinä on aina se sama

ehkä minä olen säikeellä kiinni siinäkin
viimassa ja pienissä pistävissä vesipisaroissa
jo kaadetuissa vaahteroissa ja niiden takaa paljastuneissa pienissä, säälittävissä, joihin kaikki pihan linnut pakkautuvat hytisemään
pihlajanmarjoissa ja villamekoissa jotka ovat odottaneet koko kesän, marjat kypsymistä ja mekko päälle pääsyään.

pidän niin eniten harmaudesta
ja siitä kontrastista
kun on lehdet jotka ovat väriset
siitä että on alku vaikka oikeastaan loppu
että se on se väli
loputon viiva
asymptootti
siksikö minä en koskaan päässyt niistä selville
matematiikantunneilla
ehkä minä olen säikeellä kiinni niissäkin
loputtomasti lähestyvissä mutta koskaan saavuttamattomissa
kielessä joka on ihan pieni ja marginaalinen
enkä silti osaa sanoa millään toisellakaan.

lamaannus
vaikka onkin ollut kesä täällä koko päivän
lamaannus vain

tein koemuurahaisen sukkahousuista
toteamus taas: minusta ei koskaan tule käsityöläistä.

minulla on hiukkasen halu lähteä vaeltamaan.
sillä tavalla kun tehtiin retkiä koko perhe kun olin ja veljeni oli pieni
ettei sitä oikein kunnolla edes muista
kun ei sitä ajatellut vaelluksena
niin kuin mustikassa
ennen kuin astui ison tytön maailmaan ja sai oman marja-astian
sitä ennen sitä keräsi vain suuhunsa ja
juoksi ympäri metsää veljen kanssa
oli rotkoja ja suo johon hieman upposi saapas

sitten veli ei enää tullutkaan metsään
ja minä sain oman ämpärin
ensin litran sitten parin litran sitten viiden litran

minun pitäisi alkaa tehdä listaa
että mitä kaikkea
sitä oikein pitäisi
koska muuten tämä aika menee tällaiseen
edes takaisin takaisin edes sanoja vain
eikä mikään ole järjestyksessä
ennen kuin yöllä
silloin kyllä muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen mitä pitäisi

ja voisiko joku kertoa pliis
jonkin sattumuksen joka on ollut oikeasti taikaa
että jokin taikajuttu olis oikeasti tapahtunut
niin kuin että on nähnyt jonkin menninkäisen vaikka
tai että jokin kummitus on tullut tai tonttu on pistänyt karkin tyynyn alle
kun minä rupean vaipumaan epätoivoon siitä että maailma on realistinen
paikka
että sittenkin vain.

tuu tuu

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui. se oli ihan vain pienellä kiinni. ja ajattelin, että voi, olen nähnyt tästä niin monta kertaa unta, mutta nyt se on totta! ja kauhukseni huomasin että hammas lähti irti. poimin sen käteeni ja se oli vain siitä pinnalta valkea, muuten ruskea, mädäntynyt. heitin sen pois ja kokeilin kielelläni reikää joka hampaasta olisi pitänyt jäädä, mutta ei, hammasrivistöni oli ehjä.

näin myös unen jossa hissin lattia liikkui ylös päin mutta katto ei ja aloin liiskautua ja kauhuissani ajattelin, että voi kun tämä olisi unta, että näin voi käydä vain unessa, mutta nyt niin käy oikeasti!

ja nyt heräsin taas painostavaan uneen. se ei varsinaisesti ollut painajainen, vaikka ensin ajattelinkin niin. se oli vain painostava. se oli sellainen, mikä mielenlaatunikin on ollut aina välillä. nyt.

ja juuri sellainen uni, jonka tunnelma jää päälle. joka saa minut ärhäntelemään. joka saa tämän päivän harmaan muuttumaan ihan mustaksi.
onneksi olen radalla koko päivän, niin en voi pilata toisten päiviä. paitsi että alan kuitenkin itkeä siellä radalla, koska siellä on muita ja minä en osaa.

ensi viikolla alkaa koulu.
ja minulla on jalkapöytä kipeä.

ja miksei voisi sataa jo lunta.
miksen voisi jo nukkua näkemättä unia. vihdoin.

mutta unet eivät jätä rauhaan
sellaista
joka haluaa niitä kuitenkin katsoa