Tanaan kavelin suuria pyoreita kivia pitkin. Astuin ensimmaista kertaa veneeseen talla saarella sitten kahteen vuoteen ja olin paljon hiljaa.

Olen ollut hiljaa hyvin paljon. Ilman retriittia.

Huomenna laitamme paljon ruokaa. Salaatteja. Ja toivomme ettei kukaan kuole ennen sita.
Koska se muuttaisi suunnitelmia. Toisaalta olemme tottuneet siihen,
emme kuolemaan, mutta suunnitelmien muuttumiseen.

Olemme tottuneet siihen ettemme nuku samassa talossa kahta yota kauempaa. ja siihen etta on makuupussit ja makuualustat. olemme tottuneet kaikkeen ruokaan. ja siihen ettei voi valita.

ja yhtakkia on suuret ikkunat merelle talot. tiskialtaat ja puutarhassa tuoreet basilikat. on vauvoja tulossa ja vauvoja jotka ovat kasvaneet ihmisiksi. on autoja ja ajamista. supermarketteja. sellainen kuin tyo. ja raha. ja lentoliput. sellaiset kuin etaisyydet joita ei poljeta yhdessa paivassa. edes vuodessa. kun on meriakin ylitettavana. on suunnitelmia ja suunnitelmissa pysymista.
kieli joka on sama kaikkialla. kieli jota pitaisi osata ja ymmartaa. puhelimia vastattavana ja sahkoposteja tarkastettavana.
mutta myos
puhdasta ilmaa, raikasta, viileita oita, aurinkoa jonka taplassa haluaakin istua
teemukillisia, viinia, vitriineja taynna ruokaa, josta on uneksinut yksitoista kuukautta,
ystavia joiden kanssa valvotaan myohaan, ihmisia ja kieli, jota ymmartaa ja jolla tulee ymmarretyksi.

mutta ymmarran miksi pyorailtyaan kolmetoista vuotta ranskalainen mies ei enaa kyennyt palaamaan takaisin ranskan ympyroihinsa.