Lunta.
Luntalunta. Tänään jo sellaista, että kumisaappaat litsuu, sulavaa. Ja tuuli pyörittää jäätä ja kaisloja ja puut humisevat ja havuilla jää. Ne kallistuvat kaikki samaan suuntaan. Eikä ääni tule autoista.
Isi tulee ja sanoo, että nyt sataa lunta. Etelässä enemmän, minä ajattelen
toisella puolella hellettä.
Ja rakastan Anna Ternheimin uutta levyä. Seilaajan levy. Sellainen se on. Ja nyt tietää sen merimiestunteen. Minä, merimies. Minäkö?

Unessa ahdistavia työtilanteita ja ryövätyksi tulemista.
Ja kun lataan kuvat, katson pitkään kuvia meistä kaikista paitsi veljestä, joka kuvat otti. Tärähtänyt kuva lasista.
 - I guess it's true what people say, we never really change -

ja ensi viikolla. Pääsen taas joulukorttimeren keskelle. Mummokin soitti. Ei ollut vielä laittanut joulukortteja ja oli siitä huolestunut. Ja minun ideani verstaan rakentamisesta kummipojalleni joululahjaksi ei ottanut tuulta purjeittensa alle, koska kukaan muu ei usko siihen, että poika oikeasti käyttäisi verstasta.

Miten sitä sitten kuitenkin muuttuu ymmärtämään.