minä elän ajassa, jossa ei ole kieltä
ja kuva on pakkasesta, edelleen
jo vuoden takaa
ja ampiainen, ehkä, pistää jalkapohjaan
ja istun jääpalat pyyhkeen sisällä leikkaamassa puutarha-artikkeleja
avaamassa auringonkukan siemeniä
ja illalla selkä on ihan punainen

ja on pimeää kun on aamu
ja muistaa ne aamut, kun käveltiin bussipysäkille käsikädessä ja paluumatka oli yksin
ja kerrostalon rappukäytävät ja hiljalleen sytytettävät valot, asunto asunnolta
ja sänky niin lämmin mennä takaisin nukkumaan

mutta tänä aamuna ei kävellä käsikädessä bussipysäkille
mutta katsellaan merta kun on vielä pimeää
ja katulamput palamassa
see you when i see you
ja kauniilla käsialalla kirjoitetut viestilaput
maalata ruuveja hopealla

tänä aamuna laittaa ensin leipätaikinan kohoamaan
ja sitten maalaa ruuvit hopealla,
tarkastaa tomaatit, poimii kurkut, sateen tuntu
aina silloin tällöin hiljalleen
ei niin kuin perjantaina
kun koko kaupunki tulvi
pihat, kadut, tiet, tienvarret, puutarhat
ja maat vyöryivät alas teille
ja puut lähtivät irti juurineen,
sähköt katkolla, maa velliä, varastot kastuneita ja merenrannat eristyksissä
ei tuule niin kuin eilen
että mikään ei pysy paikoillaan

mutta ilta on listojen aika
ja aamulla yksi kerrallaan voi alkaa tehdä ja viivata yli
huokaista
koska jotkut asiat vaativaat niin paljon enemmän aikaa kuin toiset
ja ne
ne pitkät haluaisi jättää viimeiseksi, vaikka ne ovat aina niitä, jotka pitäisi tehdä ensin
ja tämä
kirjoittaminen tänne
ei ole edes listalla.