lamaannus
vaikka onkin ollut kesä täällä koko päivän
lamaannus vain
tein koemuurahaisen sukkahousuista
toteamus taas: minusta ei koskaan tule käsityöläistä.
minulla on hiukkasen halu lähteä vaeltamaan.
sillä tavalla kun tehtiin retkiä koko perhe kun olin ja veljeni oli pieni
ettei sitä oikein kunnolla edes muista
kun ei sitä ajatellut vaelluksena
niin kuin mustikassa
ennen kuin astui ison tytön maailmaan ja sai oman marja-astian
sitä ennen sitä keräsi vain suuhunsa ja
juoksi ympäri metsää veljen kanssa
oli rotkoja ja suo johon hieman upposi saapas
sitten veli ei enää tullutkaan metsään
ja minä sain oman ämpärin
ensin litran sitten parin litran sitten viiden litran
minun pitäisi alkaa tehdä listaa
että mitä kaikkea
sitä oikein pitäisi
koska muuten tämä aika menee tällaiseen
edes takaisin takaisin edes sanoja vain
eikä mikään ole järjestyksessä
ennen kuin yöllä
silloin kyllä muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen mitä pitäisi
ja voisiko joku kertoa pliis
jonkin sattumuksen joka on ollut oikeasti taikaa
että jokin taikajuttu olis oikeasti tapahtunut
niin kuin että on nähnyt jonkin menninkäisen vaikka
tai että jokin kummitus on tullut tai tonttu on pistänyt karkin tyynyn alle
kun minä rupean vaipumaan epätoivoon siitä että maailma on realistinen
paikka
että sittenkin vain.
4 kommenttia:
en tiedä onko tämä ohi aiheen.
mutta voisiko ajatella että unet ovat realistisia ja taianomaisia samanaikaisesti.
sillä onko laisinkaan pätevä se jaottelu, että unet ovat vähemmän realistisia vain sen takia että emme koe unia ajallisiksi ja spatiaalisiksi samalla tavalla kuin koemme todellisuuden hereillä ollessamme.
se onnentunne, jonka kokee herättyään unesta, jossa on kiivennyt aidan yli seitsämänteen vuodenaikaan, on hyvin realistinen
tai kauhu. unen jälkeen, jossa äiti haluaa puukottaa minut nukkuvana sänkyyn. ja sitä on ehtinyt mennä piiloon oman huoneen nurkkaan ja näkee äidin turhaan lyövän veitsellä peittoon ja tyynyihin.
niin.
mutta sitten sitten se on kuitenkin unta. vaikka me koemme sen emme kuitenkaan koe. se on kuin aristoteelinen draama, tiedäthän :)
kun herää, on vapautuminen (tai sitten ei, kun tunnelma jää päälle, mutta se on eri juttu, tai ehkä se ei ole eri juttu..)
mutta tahtoisin että voisin kiivetä sinne seitsemänteen vuodenaikaan ihan tässä näin. ihan vain tässä arjessakin. päivällä. ilman sitä että makaan sängyssä silmät ummessa.
ja en minä myöskään tahdo mitään hallusinaatioita.
tahdon että taikaa ON. että sitä on olemassa. että mielikuvitus ei enää ole mitään kuvittelua. vaan totta. että sadut eivät ole satuja.
kun tuntuu että jos ei ole satuja niin ei ole mahdollisuuksia.
että kaikki parhaat jutut on tosiaan unta tai kirjaa ja leikkiä.
voi. en saa ehkä ajatustani perille. mutta minä oon vain kyllästynyt tähän muovikassien ja pankkikuittien toteen.
ja että sitten draamaa ja kuvittelua pitää käydä erikseen opettamassa ihmisille ja siltikin ne kohauttelee olkapäitään ja pyörittelee silmiään. että kiva harrastus mutta mennäänpäs sitten oikeaan asiaan.
ja unista mainitseminen on vihoviimeinen! kaikki unistaan puhuvathan ovat automaattisesti epäilyttäviä.
eikä siinä mitään, epäilyttävänä olevana
mutta
olisi vaan hauskaa joskus kuulua maailmaan joka olisi myöskin sellainen.
joo luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat.
minusta ongelma on kuitenkin myös siinä miten konkreettinen todellisuus halutaan erottaa unen todellisuudesta.
sillä onhan se myös käsitteellinen ja kulttuurinen ero.
ehkä jossain asuu ihminen, joka ei erota unia ja hereilläoloa samalla tavalla kuin me. vaan pitää niitä yhtä totena.
totuuden käsite on aika vaikea. en ylipäänsä ymmärrä miksi hereilläolon kokemukset nähdään meidän kulttuurissa jotenkin todempina.
mutta niin se on. ja jos tosia-asiat voivat tapahtua ainoastaan konkreettisessa todellisuudessa, saattaisi juuri toivoa, että kuvitelmat ja taika tapahtuisivat siellä, missä kokemusta niistä ei voida millään tasolla kiistää.
tarkoititko jotain tuon kaltaista?
ehkä tarkoitan just tota.
itselläni on siis varsinkin lapsena ollut vaikeuksia erottaa unta ja totta, ja muistan sen tunteen. minulle ne unet olivat hyvin konkreettisia. ja siis en pystynyt monestikaan varmasti sanomaan oliko joku ollut unta vai totta. yleensä vanhempani vetivät silloin sen rajan ja syyttivät minua valehtelusta jos väitin muuta.
niin. haluaisin juuri niin ettei taikaa voisi kiistää. siksi haluaisin sen tähän maailmaan, minkä kaikki voivat kokea samalla. että se ei olisi enää minun yksityinen kokemukseni.
kai ihmisellä on sitten niin hirveä tarve rajata. selittää. järjestää. tai siis meidän kulttuurin ihmisellä. että totta on vain se minkä pystymme käsittelemään, pistämään tarkkaan jonoon, toistaa, havainnoida aina samalla tavalla, tilanteesta ja yksilöstä riippumatta.
Lähetä kommentti