Tanaan kavelin suuria pyoreita kivia pitkin. Astuin ensimmaista kertaa veneeseen talla saarella sitten kahteen vuoteen ja olin paljon hiljaa.

Olen ollut hiljaa hyvin paljon. Ilman retriittia.

Huomenna laitamme paljon ruokaa. Salaatteja. Ja toivomme ettei kukaan kuole ennen sita.
Koska se muuttaisi suunnitelmia. Toisaalta olemme tottuneet siihen,
emme kuolemaan, mutta suunnitelmien muuttumiseen.

Olemme tottuneet siihen ettemme nuku samassa talossa kahta yota kauempaa. ja siihen etta on makuupussit ja makuualustat. olemme tottuneet kaikkeen ruokaan. ja siihen ettei voi valita.

ja yhtakkia on suuret ikkunat merelle talot. tiskialtaat ja puutarhassa tuoreet basilikat. on vauvoja tulossa ja vauvoja jotka ovat kasvaneet ihmisiksi. on autoja ja ajamista. supermarketteja. sellainen kuin tyo. ja raha. ja lentoliput. sellaiset kuin etaisyydet joita ei poljeta yhdessa paivassa. edes vuodessa. kun on meriakin ylitettavana. on suunnitelmia ja suunnitelmissa pysymista.
kieli joka on sama kaikkialla. kieli jota pitaisi osata ja ymmartaa. puhelimia vastattavana ja sahkoposteja tarkastettavana.
mutta myos
puhdasta ilmaa, raikasta, viileita oita, aurinkoa jonka taplassa haluaakin istua
teemukillisia, viinia, vitriineja taynna ruokaa, josta on uneksinut yksitoista kuukautta,
ystavia joiden kanssa valvotaan myohaan, ihmisia ja kieli, jota ymmartaa ja jolla tulee ymmarretyksi.

mutta ymmarran miksi pyorailtyaan kolmetoista vuotta ranskalainen mies ei enaa kyennyt palaamaan takaisin ranskan ympyroihinsa.

uusi tuttu seelanti

Olen istunut kolmen kanan valissa. Ne ovat munineet jo joka paiva.
Talossa on nelja aikuista ja vauva ja me. Me nukutaan alakerrassa, eika ole liian kuuma peittojen alla.
Torilla on paljon tuttuja. Meri on tuttu. He, jotka asuvat talossa, niin tuttuja etta voi puhua puhua ja kuunnella ja kysya suoraan.

Olemme menettaneet kaksi sellaista ystavaa ja joka paiva muistan olla onnellinen kaikista heista, jotka viela ovat olemassa. Joiden kotiin voi tulla. Ja istua poydan aaressa. Dyykattuja juustokakkuja.

Matka on siis ohi. Me ollaan kotona, me sanotaan. Ja meille sanotaan. Mies raahaa laatikoita, numeroituja, sisalle ja me pakkaamme taas. Minulla on samat housut neljatta paivaa. Ja edellinen yo oli ensimmainen yhteentoista kuukauteen, kun emme nukkuneet vierekkain.
Yksitoista kuukautta kakskytnelja seitseman. Tajusimme etta yhteentoista kuukauteen emme ole olleet niin pitkaan toisistamme erossa kuin eilen.
Mies katseli ystavansa venetta ja leikki merirosvoja villien poikien kanssa merinakoalatalossa. Mina puhuin vauvoista keittiossa kaupunkitalossa. Ja tutustuin neljaan uuteen ihmiseen siella missa kasvoi eukalyptus puita ja aitauksessa oli lampaita, kanoja ja ankkoja. Ja me nauroimme niin. Maorilauluja matkalla kotiin.

Huomenna taas lentokone. Toiselle saarelle. Ei pyoria, ei pyoria talla kertaa.

Kummallista, koska ei ole kummallista. Kuinka normaalia kaikki tassa elamassa.
Paluut lahdot paluut.

Nyt taalla siis. Uudessa-Seelannissa. Uudessa alussa.