eilen
oli aika huikea päivä
ensimmäiset prosemma esitelmät.
ja heillä meni hyvin
suurimmaksi osaksi
todella hyvin
ja minullakin oli helpottunut olo

viimeinen jakso twin peaksia
eilen
illalla
ja arvasin näkeväni unia
sillä eiväthän tuollaiset kuvat voi jättää minua rauhaan niin pian
mutta ei painajaisia
varsinaisesti

olin surullinen koska minulla ei ollut rahaa
söimme cooperin kanssa suklaakakkua
cooper kysyi haluaisinko että hän lainaa minulle rahaa
sanoin en
entä jos käymme tankkaamassa huoltoasemalla, hän voi maksaa
sanoin ettei minulla ole autoa
ja cooper kysyi tahdonko mennä huoltoasemalle jäätelölle
suostuin ehdottomasti ja kerroin eräästä huoltoasemasta josta saa erinomaista jäätelöä
tai joskus sai sillä en ollut enää varma oliko se vielä olemassa
cooper nauroi ja sanoi katso ympärillesi
olimme heinolan torilla ja kaikki oli hyvin autioita, yksittäisiä kojuja siellä täällä ja myyjät näyttivät apaattisilta, liikkumattomilta, jotenkin omituisen värittömiltä
jatkoimme matkaa ja tulimme perille
cooper toi pöytään suuren lautasellisen punaista sorbettia
hän jakoi jäätelön osiin ja teki yhdestä shakkilaudan
seriffi ja cooper alkoivat pelata
minä söin jäätelöä
se muuttui pelin aikana ruskeaksi ja maistui pähkinältä mutta raikkaalta
väkeä tuli enemmänkin
tuttuja (mutta en enää muista kasvoja)
cooperin piti lähteä ja hän kysyi onko meillä nyt rahaa maksaa jäätelö
joku mies joukosta vastasi myöntävästi

ravintolassa ei ollut oikeastaan tarjoilijoita tai myyjiä
siellä oli siellä täällä sotilaspukuisia nuoria miehiä seisomassa hyvin suorana
ja yksi hienosti, vanhanaikaisen sotilaallisesti (kuin ne englannissa seisovat ukkelit) pukeutunut nainen ikkunalaudalla, hän oli pomo ja tiesimme että hän tietäisi maksoimmeko vai emme
mies, joka oli vastannut meillä olevan rahaa viritti omituisen viritelmän pöydälle
hieno sotilasnainen hymyili meille, ei kovin ystävällisesti
ja lähdimme juoksemaan
olin varma että sotilasnainen siirtyisi jotenkin yhtäkkiä eteemme että jotenkin hän saa meidät kiinni
mutta jatkoin silti juoksemista. ensin oli kauhean paljon portaita ravintolan sisällä ja joka mutkan takana seisomassa sotilaspukuinen mies

juoksimme kadulla. kaikki huusivat. en uskaltanut katsoa taakse. juoksin vain.
tuli ylämäkiä. ne olivat tosi raskaita juosta
oli pakko kävellä vähän
aloin tajuta että tämä on unta
että en oikeasti jaksaisi juosta näin pitkää ja edes tämän vertaa ylämäkiä
päätin siis lähteä juoksemaan uudelleen ja voimistaa vauhtiani
mutta kaikki hidastui
yritin kuvitella että olen perillä kotona (se oli yliopistonkadun kotini) että nyt avaan oven
mutta olin vasta puolimatkassa. ja liikkumiseni hidastui edelleen.
otin kaiteesta kiinni. yritin hivuttaa itseäni liikkeelle. liikuin enää hyvin vähän.
ei kuulunut mitään ääniä enää takaa.