lähtö

Tää menee nyt.
Kohta.
Kohta. Pian.
yksi
kaksi
kolme
ei vielä. Mutta yöllä jo
on maita ja viikonloppuja kun pitää palata
etsimistä
löytämistä
meditaatiota johon nukahtaa
pöydän ääressä perhe,
veli sanoo kiitos paketista
terveisiä
Japanin aikataulut ovat eri
kuin kaikki muut
ja mistä sitä tietää miten sähköinen ja paikanpäällä
ja sitten valitsee kaikista viimeisimmän paikan
ihan viimeisimmistä viimeisen ihan perällä
eikä tiedä onko siellä hurina
vessa
humalaisia
tai mikä lie pakkolasku ja sitten viimeisten joukossa ulos
mutta sitten sen ei kai olisi enää muutenkaan väliä
en minä onnettomuuksia pelkää
tai kuolemaa
paitsi toisten
kun tyttö sanoo nähneensä unen jossa kävellä katuja ja itkee itkee vaan
ja miettii että pitää pistää statukseksi single
että se
kuinka kamalaa
tekee mieli sanoa että juuri niin se on
että siinä hetkessä
ajattelee ettei pääsekään kokoukseen
että pitää perua opetustunnit
että kaikki pitää alkaa alusta, kaikki se mikä on ollut

mutta nyt äiti sanoo että pitää syödä pinaattifetapiirakkaa
ja isi sanoo ettei tee mieli
se raukka jännittää vaikkei lähde edes matkaan

ja sitten on Janet Frame
mukana
vaikkei se ole oma
mutta se on laukussa ja ajattelee jos löytäisikin hänet
kadulta, poissa mielisairaalasta
vanhentuneena, miltei ikuisuuden vanhana
hänen englantinsa sellaista jota haluaisi suomentaa
(toivottavasti kukaan ei varasta häntä ennen minua!) omistuksenhalu

kohta
yksi
ja vuorokausi ja sitten
lentokenttiä, lentokenttiä, lentokenttiä
lentämistä, lentämistä, lentämistä
onkohan sen jälkeen enää mitään

kopiokoneessa tunnit
ja miettii miten opettajat välitunnein

kohta
nyt.

22.1

21.1