näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

se kaikki tapahtui uudestaan
ajassa taaksepäin
ja minä tiesin että kaikki tapahtuu täsmälleen niin kuin aikaisemminkin
vaikka yritti muuttaa tapahtumien kulkua, se ei onnistunut, sillä muutoksista seurasi aina lopputulos
me kävelimme luokkaan
ja minä pelkäsin
muistin että oli ollut lööppi, jossa oli sanottu että oppilaat näyttivät ennen ampumisia siltä kuin olisivat tienneet kuolevansa
tajusin että tietysti, sillä mehän tiesimme kuolevamme
hoin edessäkävelevälle että kuinka paljon kipua ampumisesta kuinka paljon se sattuu kuinka paljon kipua kuinka paljon sattuu
istuimme rinkiin ja minä tajusin istuvani ampujan vieressä, se vain odotti oikeaa hetkeä

sen jälkeen näin vielä paljon muitakin unia
ja nyt aamulla oli otsikko hesarin sivuilla että jyväskylän ammattiopistoakin oli uhkailtu.

kirjaston kirjat ovat myöhässä
ja illalla tuuli ihan hirmuisesti

tuuli tuuli

eilen katsoin pitkästä aikaa totoron. se on sellainen.
että sen voi katsoa silloin tällöin.
ja sitten poljin ystävän luo jota olen ikävöinyt
ja josta olen ollut huolissani
ja sitten me istuimme monta tuntia vastatusten ja puhuimme kaikesta
ja nyt minä tiedän mitä minun ei tarvitse pelätä
mutta ei se poista sitä että tekisi mieli halata
että ajattelee koko ajan

minusta tuntuu että hyvät ihmiset
eivät selviä täällä
että hyvät ihmiset ovat juuri niitä
jotka eivät voi sopeutua
jotka eivät tahdo
mutta on vaarallisia ajatuksia
vaarallisia ajatuksia ei pidä ajatella liikaa

kun olisikin toinen maailma
toinen pieni paikka vain vaikka
jossa olisi järveä merta metsää puita omenapuita kirsikkapuita luumupuita
olisi kaloja olisi susia olisi orava jänis siili kettu karhu kaikki linnut (joiden lisääntymismenetelemät selvisivät minulle viikonloppuna) ystävät
kaikki hyvät ihmiset

kylmä palelee ja kuume
kipeäksi ehkä.
en jaksaisi nyt. ei ole aikaa sairastaa.
aina niin kovin kornin kuuloinen. ettei ole aikaa sairastaa.
mutta kun ei ole.

(ehkä juuri silloin on syytä sairastaa)

enkä tiedä. ehkä tämä on vain alakuloa.
ehkä vain väsymystä ennakkoon.

minä tykkään katsoa ikkunasta.
niin.
sellainen minä oon. tykkään ikkunoista.
lukiossa valitsin aina paikan sieltä reunasta
ikkunan vierestä.
ja on mahdotonta istua bussissa tai vielä mahdottomampaa junassa jos vielä istuu jotakuta vastapäätä niin ettei ole ikkunaa
ja sitä näkee itsensä ihan erilailla
ikkunasta
kun katsoo
ja tuntee millaiselta hymy näyttää tai silmät
mutta eiväthän ne näytä
tietenkään siltä
miltä tuntuu että näyttäisi

mutta seuraavatko muut niin kuin minä seuraan
olen alkanut seurata ihmisiä yhä vain enemmän
saatan nykyään vain tuijottaa häpeilemättä kassajonossa edessäolijaa ja hänen ostoksiaan. luetella hänen lihasäilykkeidensä määrän ja tarkastaa leivän kuitupitoisuuden. niin
tai autoissa istuvia
että montako heitä on ja mikä on ikäjakauma

lapsena me aina vilkutettiin (ei suinkaan näytetty keskisormea!) toisille autoilijoille (mutta meille kyllä näytettiin usein keskisormea!)

ja kerran kun olimme siirtyneet astetta rajumpiin kontaktimuotoihin yläasteella, yksi ystäväni joutui päällehyökkäyksen kohteeksi. niin. autoilijat saattavat raivostua kun kadunvarrella seisoo kolme nuorta tuijottamassa suoraan häikäilemättömästi auton sisälle, kääntäen vieläpä päätään mukana mahdollisimman tyhmä ja hölmistynyt ilme kasvoilla. kutsuimme tätä taiteenlajia tönkkäämiseksi. muistaakseni.

mutta se oli sitä aikaa kun minä kaivelin vanhoja pahvilaatikoita ja löysin äidin levenevälahkeiset farkut, isin samettitakin ja maripallopaidat. sitä aikaa kun olin meidän koulun ainut kasvissyöjä ja kun poljimme täyttä vauhtia pyörillä mäkiä ylös ja alas perjantai-iltaisin jotta ehdimme minkä paikallisen punkrock bändin keikalle milloinkin.

mutta nyt on vielä ikkunat
siksi kai tykkään korkeista kerroksista
niissä on yleensä enemmän ikkunoita. tai niistä voi katsoa enemmän huomaamatta. tai ehkä näkee vain laajemmalle. tai ehkä voi kuvitella vain olevansa lähempänä taivasta.

kerran oli se raitiovaunumatka
kun tyttöni kertoi ikkunoista
kunpa muistaisin jonkun niistä ikkunoista
mutta en muista
muistan vain paljon muuta
sen matkan
montako kierrosta me kiersimmekään, se oli kolmonen, kolme bee tai tee
luultavasti se oli kolmonen. mutta saattoi se olla jokin muukin.

syksyyn liittyy aina se sama
viileys
sellainen viileys jonka huomaa rakosista
tai rakoset huomaa koska on se viileys
siinä on aina se sama

ehkä minä olen säikeellä kiinni siinäkin
viimassa ja pienissä pistävissä vesipisaroissa
jo kaadetuissa vaahteroissa ja niiden takaa paljastuneissa pienissä, säälittävissä, joihin kaikki pihan linnut pakkautuvat hytisemään
pihlajanmarjoissa ja villamekoissa jotka ovat odottaneet koko kesän, marjat kypsymistä ja mekko päälle pääsyään.

pidän niin eniten harmaudesta
ja siitä kontrastista
kun on lehdet jotka ovat väriset
siitä että on alku vaikka oikeastaan loppu
että se on se väli
loputon viiva
asymptootti
siksikö minä en koskaan päässyt niistä selville
matematiikantunneilla
ehkä minä olen säikeellä kiinni niissäkin
loputtomasti lähestyvissä mutta koskaan saavuttamattomissa
kielessä joka on ihan pieni ja marginaalinen
enkä silti osaa sanoa millään toisellakaan.

lamaannus
vaikka onkin ollut kesä täällä koko päivän
lamaannus vain

tein koemuurahaisen sukkahousuista
toteamus taas: minusta ei koskaan tule käsityöläistä.

minulla on hiukkasen halu lähteä vaeltamaan.
sillä tavalla kun tehtiin retkiä koko perhe kun olin ja veljeni oli pieni
ettei sitä oikein kunnolla edes muista
kun ei sitä ajatellut vaelluksena
niin kuin mustikassa
ennen kuin astui ison tytön maailmaan ja sai oman marja-astian
sitä ennen sitä keräsi vain suuhunsa ja
juoksi ympäri metsää veljen kanssa
oli rotkoja ja suo johon hieman upposi saapas

sitten veli ei enää tullutkaan metsään
ja minä sain oman ämpärin
ensin litran sitten parin litran sitten viiden litran

minun pitäisi alkaa tehdä listaa
että mitä kaikkea
sitä oikein pitäisi
koska muuten tämä aika menee tällaiseen
edes takaisin takaisin edes sanoja vain
eikä mikään ole järjestyksessä
ennen kuin yöllä
silloin kyllä muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen mitä pitäisi

ja voisiko joku kertoa pliis
jonkin sattumuksen joka on ollut oikeasti taikaa
että jokin taikajuttu olis oikeasti tapahtunut
niin kuin että on nähnyt jonkin menninkäisen vaikka
tai että jokin kummitus on tullut tai tonttu on pistänyt karkin tyynyn alle
kun minä rupean vaipumaan epätoivoon siitä että maailma on realistinen
paikka
että sittenkin vain.

tuu tuu

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui. se oli ihan vain pienellä kiinni. ja ajattelin, että voi, olen nähnyt tästä niin monta kertaa unta, mutta nyt se on totta! ja kauhukseni huomasin että hammas lähti irti. poimin sen käteeni ja se oli vain siitä pinnalta valkea, muuten ruskea, mädäntynyt. heitin sen pois ja kokeilin kielelläni reikää joka hampaasta olisi pitänyt jäädä, mutta ei, hammasrivistöni oli ehjä.

näin myös unen jossa hissin lattia liikkui ylös päin mutta katto ei ja aloin liiskautua ja kauhuissani ajattelin, että voi kun tämä olisi unta, että näin voi käydä vain unessa, mutta nyt niin käy oikeasti!

ja nyt heräsin taas painostavaan uneen. se ei varsinaisesti ollut painajainen, vaikka ensin ajattelinkin niin. se oli vain painostava. se oli sellainen, mikä mielenlaatunikin on ollut aina välillä. nyt.

ja juuri sellainen uni, jonka tunnelma jää päälle. joka saa minut ärhäntelemään. joka saa tämän päivän harmaan muuttumaan ihan mustaksi.
onneksi olen radalla koko päivän, niin en voi pilata toisten päiviä. paitsi että alan kuitenkin itkeä siellä radalla, koska siellä on muita ja minä en osaa.

ensi viikolla alkaa koulu.
ja minulla on jalkapöytä kipeä.

ja miksei voisi sataa jo lunta.
miksen voisi jo nukkua näkemättä unia. vihdoin.

mutta unet eivät jätä rauhaan
sellaista
joka haluaa niitä kuitenkin katsoa

unien valta ja

Unissa vaikeinta on se etteivät ne ole totta.

Olen saanut unista tarpeekseni. En ole nukkunut kahteen yöhön. Olen vain nähnyt unia.
Niissä on liikaa ihmisiä, liikaa tapahtumia, liikaa kaikkea. Haluaisin nähdä seesteisiä unia. En niitä, joissa yritetään vangita pedofiili kylypyhuoneeseen tai juostaan ympäri kaupunkia, joka on muuttunut festareiksi tai katsella skifimaailmaa, jossa briteissä on enää ainoat ihmiset jäljellä ja niilläkin on jotain koneistoa mahansa alla.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että äitini yrittää kuristaa minua koska ei usko, että minulla on migreeni. Tai, että ystäväni muuttuvat toisiksi ja että kohtaan lapsuudenystäviäni unissani, mutta en todellisuudessa. Ja että unien tunteet ja todelliset tunteet sekoittuvat, enkä enää tiedä mitä pirua minä oikein tunnen ja mistä.

Olen herkkä unille. Liiankin. Tiedän sen kyllä. Saatan elää koko päivän uneni tunnelman vallassa. Saatan toistaa uniani herättyäni. Tulee pakottava tarve testata, että onko se totta. voisiko se olla. Muutun, muutun. Unieni kaltaiseksi. unenkaltaiseksi.

ja minun on pakko nielaista.

sillä

ei ole mitään niin totta kuin se että me nukumme öisin jos näemme unia.
tai ainakaan emme tapaa uniemme ihmisiä oikeasti. minä en ole unieni minä, millään tavalla. eivätkä ihmiset, jotka unissani yrittävät minua lyödä tai suudella tee niin valveilla.

vihaan unia.

ja vihaan kirjoittamista.
olen niin jumiutunut siihen paskaani, jota olen yrittänyt kirjoittaa vuosikaudet (luoja, voin tosiaan sanoa jo noin!) etten osaa enää kirjoittaa mitään muuta.
yritin aloittaa ihan uutta, kokonaan uutta, josta minulla oli vahva idea
ja kappas, kehuskelut sillä että pystyn kyllä tuottamaan tekstiä, ettei tekstintuottaminen ole minun ongelmani lainkaan, osoittautuikin vääräksi.
kaikki lauseet olivat töksähteleviä ja tönkköjä ja koko raapustus tuntui turhauttavalta. haluanko minä nyt tästä oikeasti kirjoittaa? mitä varten? plaah.

haluaisin luopua koko hommasta. miksi olen ottanut moisen taitenlajin riesakseni. voisinko vain jättää sen. sanoa, että ehei, en minä kirjoita. kyllä, opiskelen aihetta, mutta eihän se sitä tarkoita että minä itse. ehei, se on toisten homma, minä vain tutkin kuinka muut sen tekevät.

ja paskat. valhe on se, että minua kiinnostaisi vähääkään tutkia miten muut sen tekevät.

koko homma haiskahtaa teennäiseltä.
että kirjoittamisesta nyt voisi sanoa jotakin ylevää.
että siitä nyt voisi tehdä tieteellistä
niin.

jotenkin ihan naurettava koko tiedemaailma. naurettava meidän surkuhupaisa yrityksemme selittää joka ikinen asia. voi. kun kaiken täytyy aina olla varmaa. kaikella täytyy aina olla syy ja seuraus ja hypoteesi ja loppukaneetti ja

me vain uskomme kaikkeen omaamme niin syvästi.

ja minä. minä olen parhaani mukaan mukana selittämässä. minä etsin vastauksia ja kysymyksiä kaikkialta. olen juuri sellainen. voi, olen niin juuri sellainen, joita tämä yhteiskunta halajaa tutkijoitten ja työtätekevien uraa uurtavien ihmisraunioidensa joukkoon. niin. minä haluan selvittää kaiken. tahdon kaikkeen vastauksen. ei, minä en siedä epävarmuuutta. en sitten pätkääkään. enkä minä koskaan laiminlyö tehtäviäni, jotka olen luvannut hoitaa. voi, minä olen juuri niitä, jotka pakkaisivat sitä turskaa antaumuksella kahdeksan tuntia, ja vielä ylityöt päälle. voi, koska se olisi työni!

miten surullista.

voi
ei pitäisi koskaan mennä etsimään tietoa siitä mitä armaassa pääkaupungissamme tapahtuu.
millaista kulttuuria millaisia elokuvia
nyt minä taas tahtoisin mennä sinne. helsinkiin. elokuviin. är et aa.
vaikka ohjelmisto ei olekaan vielä näkyvissä sydän alkoi pamppailla ja poskia kuumottaa.
silloin joskus
minä kävelin yksin sateesta märkiä katuja illan hämärissä ja menin elokuvasaleihin
aivan yksin
yhteen toisensa perään
koko viikon.

mutta nyt olen täällä keski-suomessa.
ja kauhuissani ihmisvilinästä kauhuissani kaikesta kaupungista.
uskomatonta oli sunnuntai-iltana klo 18 jälkeen kampissa, kun ihmisvilinä kaupoissa oli samanmoista kuin täällä lauantaina aamupäivästä.

enkä ole vieläkään päässyt eroon piinavasta ajatuksesta
että ihmiskunnan olisi muutettava ajatusrakennelmiaan täysin
että meidän olisi luovuttava siitä uskosta, siitä myytistä, että olemme jotenkin ylempänä muita ja irrallaan muita eliöitä koskevista laeista.
meidän pitäisi vihdoin hyväksyä että olemme yhtä riippuvaisia maailmasta kuin kaikki muutkin ja tuhoamalla me tuhoamme paitsi kaiken muun myös itsemme.
voi.
on niin surullista että niin paljon on kuoltava jotta me ymmärrämme.

kyllä. olen juuri lukenut daniel quinnin ismaelin.

joka sinänsä ei kyllä, harmi vain, tarjonnut mitään uutta sellaiselle, joka tietää jo mikä on vialla. ei ratkaisuja. paitsi sen että on muututtava.

mutta ehkä minä voin alkaa ujuttaa propagandaani vähän kaikkialle kun olen saanut taas uuden ns. työpaikan lasten parista :)
ehkä minä vielä iskostan pahimpienkin porvaripohattojen kakaroihin kunnon elämänkunnioituksen alkeet.

ja omenat maistuvat hyvältä aina syksyisin. oman tai mummin puun omenat.

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?