Sade, tuli, päänsärky.

Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.

Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.

Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.

Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.

Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.

Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.

Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.

Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.

You stepped into these days.

Täällä on sumu. Vesi kolisee kiviä vasten, tai niin minä luulin kunnes näin punatakkisen hullun taiteilijan raahaamassa soutuvenettään.
Aamupäivällä kävelin meressä ja kun olin tullut sisälle, hullu taiteilija käveli meressä. Siellä se tepasteli ja minä rupesin maalaamaan häntä. maalasin hänet ja kivet ja meren.
Lataisin kuvan maalauksestani tänne, mutta olen hävittänyt sähköjohdon pään. Niin, kun täällä nuo pistokkeet on erilaiset.
On sumu ja taiteilijalla on punainen takki.

Ehkä me kumpikin tarkkaillaan toisiamme. Se pienikokoista tyttöä kävelemässä merten päällä ja minä isomahaista vanhusta soutamassa.
Emme ole vielä keskustelleet. Sanoneet sanaakaan toisillemme.

Sumu on niin ettei näe vastapäisiä vuoria. Minä kuvasin valkokauluksista lintua kirsikkapuussa. Kukat on ihan vaaleanpunaiset. Ja sumu. Ja jotenkin hyvin islantilainen ilma.

Ja olen levittäytynyt koko taloon. Olen vallannut kaikki pöydät, lattiat, sängyt, sohvat, patjat. Minun papereitani, vesivärimaalauksiani, kyniä, muistiinpanoja, kirjoja ja lehtiöitä, vaatteita, saappaita, taimia ja multaa kaikkialla.

Aamulla tallasin kaksi etanaa. Se tuntui aika karmealta. Sitten hain lapion ja lakaisin jäänteet ja viskasin kauas pusikkoon. Yksi rotta oli yhä loukussa. Se oli jäänyt siihen naamastaan kiinni ja ihan vettynyt sateessa. Minä tulin sisään ja sanoin miehelle että se pitää ottaa pois. Että se on litistynyt siihen naamastaan. He olivat nähneet sen jo edellisenä päivänä mutta eivät olleet vaivautuneet irrottamaan sitä. Mokomat. Ja sitten vieras mies menee ja sekunnin päästä sanoo homma hoidettu. Minua kuvottaa.
Kuvottaa kuolleet tuhatjalkaiset, tallatut etanat ja naamastaan litistyneet rotat niin paljon että teen niskahartiaseisontaa
sen pitäisi tasapainottaa koko kehoa, päälläseisonnan ollessa kuningas asana, niskahartiaseisonta on sinne päin.

tulee jo hämärä. mutta vasta muutama viikko sitten oli pilkkopimeää tähän aikaan. joku meloo. on ihan tyyntä ja sumuista. tuntuu että meri herää eri tavalla eloon. minä en jaksa kantaa kanoottia alas
joten täällä vain istun ja katselen kun muut menevät

joskus toivoisin omaavani vähän enemmän käsilihaksia
ei ne ole joogastakaan huolimatta oikein vielä kasvaneet. ja olisihan se vähän hassua, että minulla olisi jättimäiset hauikset.

Eilen
olin niin onnellinen että tahdoin tehdä "something little nice" koska vielä ei ole aika juhlaan, mutta vähän kuitenkin on
mutta sitten kaikki meni taas niin
että minä katson pimeässä huoneessa pimeään ja toivon että olisin ihan yksin
suunnittelen mistä ikkunasta mahtuisin ulos ja paljain varpain juoksisin nämä niemet ja lahdet
ja sitten kuulen kun ansa napsahtaa ja rotta alkaa ulista
avaan ikkunan ja etsin ansaa taskulampulla
hey the rat is in the trap
ja sitten miehet menevät ulos ja se, joka ei asu täällä tallaa rotan suurella saappaallaan ja heittää jonnekin kauas
noin vain
ja minä ajattelen että se oli ihan pieni ja siitä lähti ääni
ja ajattelen taas kuolleita eläimiä ympärillämme, miten helposti me haluamme eroon kaikista muista koska ne häiritsevät meidän elämänrytmiämme

ja me katsomme elokuvan Boy
jonka juoni on ennalta-arvattava ja kovin yksinkertainen tarina
mutta yksi pieni poika on suloinen, ja minä ajattelen että niin selvästi tuleva taiteilija
ja onhan se ihan hauskakin kun lapset menee koulun jälkeen tekemään "puutarhatöitä" ja koko maorikulttuuri 80-luvulla.
on hassua myös miten eri tavalla minä näen tämän maan ja vastakkainasettelut kuin he, jotka ovat sisällä. Niin kai se aina on. Että ulkopuolelta näkee eri tavoin.

Meri on aika tyyni. piti tulla hurja ilma täänään. Miehet meni kalaan aamulla ennen töitä ja minä paistoin lettuja.
Fisherman's wife.

olen ollut myös taidenäyttelyn avajaisissa. yrittänyt puhua itselleni töitä, kuunnellut itseään täynnä olevan runoilijan tekohymyisiä kommentteja ja ajatellut että tämä taide täällä ei ole mitään ihmeellistä. että joskus olisin ehkä ajatellut että vau, jotkut ihmiset tekee taidetta ja sitten niillä on taidenäyttelyiden avajaisia mutta nyt minä katsoin niitä valokuvia ja piirroksia ja runoja ja ajattelin miten paljon olisi voinut tehdä toisinkin ja miten saatoin keskustella merkityksistä ja juoda viiniä
ja ajatella ettei tämä ole sen kummempaa.

ja sitten minä kävelin pimeässä katuja ja odotin kun näyttelystä poistuvat ihmiset ohittivat minut ja hymyilivät niin kuin ihmiset eivät hymyile koskaan Suomessa
ja yhtäkkiä minusta tuntui niin kestämättömältä

ja otamme myös kaksi saksalaista liftarityttöä kyytiin, jotka eivät vielä tiedä paljosta mitään ja he ovat niin suloisen sinisilmäisiä, mutta he oppivat minä sanon.

ja on englantilainen pariskunta, joiden kanssa juodaan ainakin viisi kuppia teetä ja kaikkien tarinat ovat niin kummalliset ja me kutsumme heidät meille, teelle, jos he joskus suuntaavat vielä tänne

ja kun tulee yö, mies sanoo suljenko oven
ja talo on niin lämmin että me voimme nukahtaa välittämättä siitä että sänkyä ei ole pedattu kunnollisesti, koska se olin minä, joka aloitti katsomaan elokuvaa pimeässä huoneessa

ja aamulla vain me syömme pannukakkuja, koska mies joka ei asu täällä
ei ole nälkäinen, vaikka minä tiedän
että hän tietää
että on ylittänyt rajansa
Hän ei ole enää tervetullut, ei minun puolestani.

Voin sietää niitä ihmisiä, joilla on erilaiset ajatukset kuin minulla,
on pakkokin, koska meitä on niin monta, ihmisiä,
mutta tällä hetkellä olen kyllästynyt laittamaan ruokaa ja palvelemaan minun kodissani
ihmistä, joka puhuu rumasti kaikista niistä ihmisistä jotka olivat hänen maassaan ennen kuin hänen esi-isänsä tulivat, joka puhuu rumasti kaikista niistä ihmisistä, joiden elämä ei ole mennyt samalla tavalla kuin hänen omansa,
ja halveksii meitä, jotka emme koskaan tule tekemään elääksemme hänen kaltaisensa töitä.
Yhtäkkiä sain hänestä tarpeekseni.
Niin kuin joskus kadulla, kun joku humalainen mies huutaa hyvä perse sulla
tai joku humalainen setä alkaa paasata ryssistä
tai kun kadulla vieras keski-ikäinen mies alkaa huutaa että te olette yhteiskunnan pummeja

kääntyykin ympäri ja katsoo silmiin
anteeksi mitä?

toisinaan on vain vaikea seistä suorassa
sen jälkeen kun on isketty maahan monta kertaa ja sanottu ettei tämä ole mitään että asiat joihin uskoo eivät olekaan, että aivan toisenlaiset asiat ovat. on isketty maahan ja sitten pitäisi nousta omin voimin ylös ja sanoa go and fuck yourself.
mutta ei ole muuta vaihtoehtoa. paitsi nousta ylös ja olla sanomatta mitään. nousta ylös kerta toisensa jälkeen ja olla ottamatta osaa siihen samaan peliin. ja sitten tulla vahvemmaksi.
vahvemmaksi vain. ja päättää
että on rajoja, joiden yli ei.

on ihan kuin sade alkaisi
jo aamusta asti ja tunnit ovat kuluneet niin etten ymmärrä mihin
koska olen vain pinonnut puita, kulkenut kasvimaita ja ihmetellyt suurta ötökkää. se on ainakin viisitoista senttimetriä pitkä ja sillä on tuhat jalkaa. se näyttää aika hirvittävältä, mutta se ei liiku. se vaan nököttää yrttitarhani vieressä. annoin sen olla.
ja yrittänyt saada tulta takkaan
nyt vihdoin se naksuu ja roihuaa, mutta talo on savunhajuinen ja minä ihmettelen merellä ajelehtivaa yksinäistä soutuvenettä, jota kukaan ei souda. satunnainen lokki silloin tällöin istuu kyytiin. tiedän että se on naapurin hullun taiteilijan soutuvene. ehkä hän on vain jättänyt sen nousuveden ajaksi kellumaan ja tulee sitten noutamaan kun on laskuvesi. haluaisin kahlata veneeseen ja soutaa soutaa vaan niin kuin olisin järvellä.

linnut nukkuvat rannalla. ja vesisade alkoi. se siitä auringon paahtamasta ihosta
se siitä auringon kuivattamista haloista. miehet toivat taas lisää puuta eilen. jotenkin riipaisevaa, että me poltamme taivaan tuuliin natiivipuita, yli satavuotta vanhoja
niin kuin se eilinen puu
mutta siellä se makasi maassa palasina jo valmiiksi, kuulemma.
mäntymetsätalousmetsän yksittäiset arvopuut.

nyt huomaan että olen unohtanut kuivat pyykit ulos
siellä ne kastuvat uudestaan, pyyhkeet ja sukat.

ja minä luen toisten ihmisten tekstejä. enkä ole varma olenko koskaan oppinut tarpeksi siihen
yhtäkkiä minä rupesin ajattelemaan että onko minulla sittenkään ammattitaitoa siihen mitä luulen tekeväni
mistä minä tietäisin mikä on hyvä teksti
milloin minä olen oppinut miten tekstiä tuotetaan? yhtäkkiä
ettei oikeastaan tiedäkään mistään mitään, ettei olekaan mitään sellaista alaa mistä tietäisi

ja meillä on kahden viikon päästä loma
en tiedä minne, mutta eilen mies kysyi ääneen että missä menee päivän raja, se raja kun päivä vaihtuu
ja minulla on tunne että meidän matkamme liittyy jotenkin siihen.

hullua, että päivä tosiaan vaihtuu ihan lähellä. että on lyhyempi matka matkustaa seuraavaan päivään kuin saman päivän sisällä. toisissa paikoissa siis.

joskus kaikki tuntuu monimutkaiselta. ajat ja kaikki. toissapäivänä perehdyin pankkien toimintaan, kun mies ei uskonut että pankit tekvät rahaa ikään kuin tyhjästä. eilen perehdyin sikhismiin. ja tänään. tänään ajattelin symmetriaa ja muistelin kultaisia leikkauksia.
mun unelmatyö olis vaan perehtyä yhteen asiaan per päivä. voisin selvitellä ihmisille kaikenlaisia asioita, joita ne haluais tietää. tietysti ne asiat, joita muut haluais tietää ei välttämättä olis just niitä joita haluaisin selvittää, mutta ehkä sen voisi hyväksyä kun kyse on töistä kuitenkin.
harmi vaan, että asioiden selvitteleminen on internetin aikakaudella niin helppoa, ettei ihmisten tarvitse palkata ketään toista tekemään selvitystyötä. sen kun vaan googlettavat. harmi sinänsä. sillä se olis todellakin mun unelmatyö.

Täällä on ollut tänään niin kuin kesällä
että on paljaat varpaat ja hiekka kuumaa, mutta meri tuntuu vielä jäiseltä
sellainen kesä että paljaat varpaat ja riippumatto ja kirja jossa lapset kertovat tarinoita ja kirja jota ei malta aloittaa ja kirja jonka on lukenut loppuun
ja sipulia ja minttua ja salaattia omasta maasta
ja tahtoisi laittaa kuvia
tahtoisi laittaa kaikki kuvat joita on joka päivä ottanut, mutta tämä paikka on niin kaukana siitä
maasta jossa tekniikka pelaa pellollakin.

täällä mikään ei liiku, minä kirjoitin
ja ajattelin että oliko se unta vai todellinen tyttö,
joka sanoi että täällä on liikkumattomuuden tuntu
kuin aika olisi pysähtynyt
ja minä sanoin niin. niin. niin juuri. niin se juuri on.

maapallon toisella puolella on jo halla. ja täällä minä yhä kylvän väsymättä pinaatteja ja korianteria.

mutta tänään on ollut kesä ja minä asettelin polttopuita kuivamaan
ja huomasin että tykkään oikeastaan punaisista varpaankynsistä
ja löysin muurahaislauman meidän pyykkikasasta, lienevätkö tulleet marjaisan keittiöpyyhkeen perässä
ja talo on niin lämmin ettei tarvisi tulta, mutta tuli on kuitenkin
ja nukahtaessaan toistaa puuuukikou
se on lintu
joka huutaa aika kovalla äänellään yölläkin, eikä se oikein osaa lentää
ja sitten on niitä toisia lintuja, joilla on kaulapussit ja ne istuu puussa istuu puussa kaiket päivät
ja minä mietin että minä olen kuin ne
tekemättömyydessäni
vaikka eilen
minä naputtelin koneella koko päivän
hädintuskin lounastin
ja samalla hetkellä kun auton valot heijastui ikkunaan minä painoin send
ja sitten ajattelin että tänään saan olla
nukkua aamulla kunnes tulee valo
ja olla onnellinen siitä että olen täällä
että saa olla sellaisiakin päiviä

ja ensimmäinen vastauskuori palautui tänään
miten häkeltynyt olen lasten käsialasta
häkeltynyt siitä että he ovat todellisia
heidän lauseensa muuttuneet paperilla niin toisenlaisiksi
heidän äänensä, jokainen sana
ja sitten yhtäkkiä siinä he taas ovat käsialoineen, niin kuin eivät koskaan olisikaan olleet poissa.

ja minun unessani lennän koko maailman yllä
se on kuin valtava karttapallo, kuinka hetkessä lennänkin eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle
ja meret
ja lopulta laskeudumme Pohjois-Amerikkaan
ja me kiidämme bussinkaltaisella jyrkkää alamäkeä ja minä huokaan, Tämä on nyt Amerikka. Ja jättipunapuut näyttävät sinisiltä ja ne varjostavat tietä
ja ottaa mahasta kaikki mäet ja nainen nukkuu ikkunan edessä
ja kaikki tuntuu jollakin tapaa hyvin uskomattomalta.

Olen lamaantunut
laantunut, taantunut
eilen sanoin että tänään kirjoitan ensimmäisen version valmiiksi niin että voin lähettää sen graduohjaajalleni, vihdoin,
koska on vähän pelottavaa, että olen kirjoittanut lähes sata sivua tekstiä ilman, että kukaan on nähnyt juuri sanaakaan ja tiedän miten paljon siinä on vielä työtä
ja luultavasti vielä enemmän ellen vihdoin näytä
mutta
tekee mieli vaan repiä hiuksia päästä
ja mokoma tuli ja tuuli

ja lauantaina oli delfiinit
ne ui meidän veneen alta ja ympäri ja minä nauroin niin
ja olisin voinut katsella niitä koko päivän

ja illalla ja yöllä pieni karitsa
joka imi tuttipullosta kaikin voimin
lapset kurkistelemassa ikkunoista meitä ulkona istujia
ja syntymäpäiväjuhlat jotka niin kuin kai monet tämän ajan syntymäpäiväjuhista, joissa päivänsankari täyttää viisi vuotta
ja on tilatut keijut taikapölyineen ja kasvomaalauksineen ja paperipilleineen.
Mies sanoo, ettei hänen lapsilleen tule kyllä koskaan tuommoisia juhlia
ja minä hymyilen
vaikka illalla pakkaan matkalaukun, tietokoneenkin koteloon
tietämättä mihin suuntaan tietämättä edes
ja lopulta me halaamme kun on vettä ja
minä ajan punaisella autolla
pyydän anteeksi että niin hiljaa
mutta en enää ole liikaa väärällä reunalla
ja kun on yö hän pyytää minua lupaamaan
etten koskaan lähde niin
ja minä ymmärrän ensimmäistä kertaa
miksi minun poikani ei voinut luvata
silloinkaan kun kyse oli elämästä ja kuolemasta.

mutta minun pitäisi keskittyä lauserakenteisiin ja sellaisiin
pitäisi nyt
pitäisi ajatella niin kuin kirjastoissa
että nyt teen tätä kunnes kello on numerossa ja sitten menen lounaalle ystävän kanssa sinne missä on keitot ja sitten tulen takaisin pariksi tunniksi ennen kuin pitää polkea koululle tai kokoukseen tai teatterille tai kauppaan sitä ennen koska illalla on jo pimeää

tänään aamulla huomasin että valo on jo puoli kuusi aamulla ja eilen illalla ei ollut pimeä vielä kuudelta. valo on enemmän. vaikka muuten vuodenaikojen vaihtumista ei täällä pohjoisessa etelässä huomaa. huomaa jos ajaa viisi tuntia etelämmäksi. huomaa lumihuippuiset vuoret. täällä on vain vihreää. vihreää vihreää ja kevätsipulit, jotka ovat kasvaneet kasvimaan liepeillä koko ajan.

mutta nyt minä
orientoidun tieteellisesti kunnes kello on yksi
ja sitten saan tehdä omista salaateista minulle salaatin ja lukea vähän Siriä ja
mennä ulos tekemään puutyöni loppuun
ja sitten tieteilen vielä muutaman tunnin ennen kuin miehet tulee töistä
ja minä esitän täydellistä tyttöystävää.

"Just say something perfect, something I can steal"

Kävelen ylämäen sateessa postilaatikolle
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä

mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.

En tiedä.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.

Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa

ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.

Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.

On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.

Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.

Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.

en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.

En tahdo laittaa tulta. Laitoin sen jo aamulla
mutta koska yritin paistaa myös lettuja
ennen kuin mies lähtee töihin se sammui
ja siksikin koska puut eivät olleet kuivia
on satanut taas
satanut joka päivä

ja minun sormet on kylmät ja nenä niin kuin syksyllä kun ajanut pyörällä moniin suuntiin ja tulee kotiin ja on tuulesta hiukset sekaisin ja posket punaiset ja ikkuna auki koska aurinko yhä lämmittää lasit
ja puiset narisevat lattiat ja villasukat ja pimenevät illat
näkee jo tähtiä kun on yö
ja usva aamulla, kolisevat polkimet ja kaikenmaailman koneita huristelemassa
ihmisiä kävelemässä työpaikoilleen
kesän jälkeen
lapset ja puhtaat, kirkkaat koulureput.

eilen minä varastin tunnin opettajalta
yhtäkkiä huomasin että opettaja käveli ulos luokasta ja lapset kysyvät ohjeet minulta
minulta joka en tiennyt mikä on alkusointu englanniksi
miten turhauttavaa yrittää löytää sanoja
ja lapset, he eivät koskaan ymmärrä miten englanti ei voi olla kaikkien äidinkieli
ja poika joka kuiskaa minulle runonsa ensimmäiset säkeet
vaikka opettaja on käskenyt olla hiljaa
kuiskaa ne ja me hymyilemme
poika joka huijasi nähneensä ampiaisen vaikka näki vain pieniä kärpäsiä
ja toinen poika jonka kanssa pelataan korttia koko lopputunti
hänen korttipeliään ja hänkin huijaa
sanoo kuusisataa vaikka numero oli ihan selvästi viisisataa
mutta annan hänen
annan heidän huijata minua, en jaksa välittää sellaisesta
ja opettajanhuoneessa he kertovat minulle oppilaiden taustoista
kenen vanhemmilla on alkoholi tai huumeongelma
kenen vanhemmat ovat eronneet
kuka on muuten vaan hullu tai välinpitämätön
ja lapsista
miten he puhuvat heistä
että sekin tyttö leikki jotain perhosta välitunnilla
että se ei ole vain tavallista hupsuutta, vaan sillä on oikeasti jotain vialla
ja minä kuuntelen ja mietin miten paljon heissä vielä on
noissa pienikokoisissa pojissa ja tytöissä
miten paljon heissä on ja silti he sanovat etteivät osaa etteivät pysty ja minäkin
muutun opettajien kaltaiseksi ja sanon
if you don't concentrate we will leave all this stuff here and you are not going to have any kind of costumes.
ja heti ajattelen miten minustakin on tullut tällainen
tiukka katse ja viivasuu ja "Hey. Now. Put that away. We are not touching those. Close that. Come here. Now you concentrate. Didn't you listen what I said. You can't behave like that."
Kaikki ne sanat ja minä päätän etten halua tulla sellaiseksi
että sittekin olen mieluummin se, jonka kanssa neuvotellaan käytävällä seikkailemisesta. Että sittenkin olen se, jonka ääni ei nouse tai kohoa tai muutu kimittäväksi ja särkyväksi. Sittenkin se joka punastuu ja lapset saa sanoa että hei sä punastut.
En kuulu siihen maailmaan.
ja muistan taas miksi minä en koskaan halunnut kouluttautua opettajaksi. En halunnut päätyä niihin opettajanhuoneisiin. En halunnut päätyä sinne, missä valitetaan siitä että pitää herätä jo seitsemältä tai että ollaan niin väsyneitä kun on perjantai ja ihanaa kun on loma ja sekin lapsi on niin vaikea ja voi mikähän sitäkin vaivaa ja kyllä on mutta eihän sen kotiolotkaan ole kyllä kummoiset niin niin ja päivitellään päivitellään kahvikupposen ääressä ja kun lapsi tulee kysymään arasti ovelle sanotaan että sinun pitää nyt odottaa koska opettaja juo kahvia ja suljetaan ovi.

vaikka ainahan siellä voisi istua hiljaa ja mennä käytävään puhmaan sille lapselle joka odottaa kahvinjuojaa. ainahan sitä voisi sanoa kuuluvalla äänellä että lopettakaa tuo paskanjauhanta ja tehkää työnne, me ollaan täällä lapsia varten. ainahan sitä voisi olla erilainen. sopeutumatta, muuttumatta.

ehkä pelottaa että sitä muuttuu huomaamattaan. haluaa kuulua siihen joukkoon joka nauraa kahvikupit kädessä.

en tiedä.
ja minulla on nyt elämäni ensimmäinen auto.

"Character building is inefficient, mastery in learning is inefficient, friendships are inefficient, and arts are inefficient. The things we value the most are inefficient. They all develop slowly and over time." (Jensen, Eric)

Olen lukenut tänään kirjan aivoista ja taiteesta. Olen aloittanut kirjaa eläinten moraalisesta käyttäytymisestä, koska se on mielenkiintoisempi. Olen lakannut kynnet, varpaankynnet ja sitten vasemman käden sormet, joiden kohdalla päädyin etten tahdokaan kirkkaanpunaisia kynsiä. Että ne on liian punaiset. Ei minun kynteni ja nyt oikea käsi näyttää ihan kalpealta. Olen lähettänyt viestin miehelle, että osta kynsilakan poistoainetta. Olen hakenut kahdesti puita tuulessa. Olen tarkastanut postit ja minulle on pikkukaupassa paketti. Olen nukkunut yhdeksään. Nähnyt unia taas ovista. Olen ajatellut että tahtoisin olla kaunis. Olen vaihtanut nuhruuntuneet housut ja vihreän paidan mekkoon, jossa on jo reikä. Olen keittänyt uutta chaiteetä, jonka ostin eilen itselleni synttärilahjaksi. Olen kirjoittanut lauseen miehen lauseen alle. Olen lukenut sähköpostin jossa sanottiin ettei tekstini ole yhtään hullumpi kustannustoimittajankaan näkökulmasta. Olen nähnyt öljyä kuljettavan laivan saapuvan, minä tiedän kuka sitä ohjaa.

Eilen oli syntymäpäivä. Istuin puistossa ja leikkipuiston puolella oli äiti lapsineen, joka koko ajan tuijotti minuun. Sivusilmällä. Tuijotti että mikähän tuotakin vaivaa. Istunut siinä kun vanha nainen kiertää minut kaukaa. Ei kukaan tahdo lähestyä sellaista, jolle saattaisi joutua sanomaan jotain.
Minä ajattelin ettei kukaan enää kysy mikä hätänä. Vaikka minulla ei ollut mikään hätänä. Ja kun sain tarpeekseni siitä puistosta minä kävelin vain tietämättä suuntia. Kävelin tietäen silti löytäväni sinne minne pitikin.
Ja monta kertaa thai-hieroja kysyi onko kaikki hyvin. Ja minä hymyilin
hymyilin niin kuin kiltit tytöt hymyilevät
niin kuin hymyilin alakerran ulko-ovilla siivojaatytöille
hymyilin ylhäällä miehelle, jolla oli pieni pujottava parta ja joka on ollut yhden kerran meillä yötä.
Ja sitten yhtäkkiä en taas tahdokaan mitään. tahdon vain kotiin
ja painan kasvot vihreän huivin sisään
everything is so
minä sanon
mutta ei minulla ole tällä kielellä sanoja millekään
eikä hän ymmärrä sitä
miten paljon kielen sisällä on ja ei ole
ja nainen virastosta
sellaisesta niin kuin meilläkin on
missä pitää odottaa ala-aulassa palkkakuittien kanssa
don't give up
ja minä hymyilen sielläkin
hymyilen teinitytölle joka odottaa äitiään
hymyilen miehille jotka raahaavaat laatikoita
miehelle jolla on nopea tahti ja kysyy someone taking care of you
hymyilen hississä
hymyilen kadulla
hymyilen espanjalaiselle tytölle joka sai töitä 5kk etsimisen ja yrittämisen jälkeen
hymyilen kaikille niille autoissaan istuville ihmisille jotka tuijottavat tienvartta kävelevää tyttöä värikäs kassi olalla keikkuen
teillä ei ole edes kävelyteitä
ihan kuin islannissa

ihan kuin islannissa kun yritti päästä tien yli
yritti hemmetti päästä merelle joka oli ihan edessä vaan mutta kaikkien autojen takana

mutta sitten me juodaan shamppanjaa ja minua naurattaa vaan kaikki
tuli
don't you dare to touch my fire
ja kuinka mies etsii sanoja pitkään
lauseeseen jonka saan lukea aamulla

ja taas on viikonloppu
ja minun kotimaassa on jo alkaneet koulut, se syksy
josta minun tyttö sanoo että ei tahdo laittaa sukkahousuja miten helppo on mekko

ja on kirjeitä on sanoja
kaikilta niiltä joita rakastaa
minun ensimmäinen tyttöni, hänkin, hänen sanansa siitä kuinka me tuijotimme teekuppeja ja minun sanani olivat kulmikkaita ja katkonaisia
ne ovat edelleen minä kuiskaan hänelle,
se ei ole muuttunut, sinä luulet vaan, minä sanoisin
ja heillä on lettukestit
sillä välin kun minä nukun
painaudun vasten toisen ihoa kun tulee kylmä

vielä on tuuli
ja vieläkään en osaa sanoa kumpaan suuntaan vesi kulkee
rantaan vai pois päin.

Tänään uin meressä.
Kävelin vihreä kylpytakki päällä rantaan ja naapurissa nainen söi mysliä tai puuroa tai jukurttia terassillaan ja huusi "What the hell you did that for!" kun kävelin vettä pitkin takaisin rantaan.
Huusin : "It's quite cold. But it does good!"
Ja myöhemmin mietin että minun olisi pitänyt pyytää hänetkin uimaan.

En halua kirjoittaa tänään gradua. Haluan mennä istua auringossa ja kuvitella kesän.
Eilen oli aamu viideltä herätys ja matka kaupunkiin
ja kirjoittamista ja työhakemuksia ja arkkitehtimies ja kirjasto ja viiniä ja juustoa ja voileipäkeksejä ja puhetta kirjoista
puhetta metsistä, saunasta. puhetta ihmisistä ja erilaisuudesta, maista, matkoista, kulttuureista, puhetta niin helposti ja niin paljon ja kuinka me ymmärsimme ulkopuolisuuden tunteen. hän koska on lähtenyt täältä Suomeen, minä koska olen lähtenyt Suomesta tänne. Ja kun me istumme minun lempikahvilassani ja sanomme kuinka helppoa kaikki lopulta kuitenkin on. Kuinka etuoikeutettuja me kuitenkin lopulta olemme, että voimme lähteä Suomeen tai Uuteen-Seelantiin, minä ymmärrän kaiken valittamisen järjettömyyden, chailasi edessäni, posket punoittaen, ihminen, josta voi tulla ystäväni siinä, ja kaikki se rakkaus, joka jo on olemassa, minulle ja minulta. Niin. Miten onnellista. Ja minä kävelen kirjastoon ja kysyn töitä ja kirjoitan kirjettä ilman kynää ja kynän kanssa ja juon marjasmoothieta. Niin. Miten paljon.

ja suuri paketti tungettu postiluukkuun jonka mies piilotti jonnekin ylähyllyille etten avaisi ennen torstaita, sinne missä on pienempikin yksi
josta minä jo tiedän että se on puuta
minun maastani, koska luin kannen

ja tänään minä menin uimaan
ja minä näytin niin onnelliselta terassilla kun veri kiersi jaloissa ja käsissä ja vartalossa
ja minä näytin niin onnelliselta että olisin tahtonut koskettaa kylmin käsin

ja olen kirjoittanut dear mr ja sincerely ja nähnyt unta pimeässä ovesta joka hitaasti alkaa avautua ja me seisomme eteisessä ja minä sanon ovi minä sanon katso ja minä sanon älä avaa mutta minä tiedän että hän avaa sen kuitenkin ja juuri samalla kun hän alkaa avata ovea minä laitan silmät kiinni ja alan ajatella sitä unena ja tajuta että se onkin unta ja minun ei tarvitse katsoa mitä oven takaa tulee

ja unessa on kiviä, kallioita, liukkaita mutta kuin kiipeilyseinä
ja se on kiipeilyseinä, kun ajattelen niin
ja minä pistän käsiä
kiipeän, haluan päästä kuivalle kivelle, mutta ne ovat märkiä
ja minä olen karannut sieltä
missä on pitkätukkainen mies ja puoliksi romuttunut auto
ja minun pitäisi lähteä hänen kanssaan harjoittelemaan autolla ajamista
mutta hän on tullut sotkutukkaisen maorinaisen kanssa ja heidän silmänsä näyttävät siltä
etteivät he ole ajokunnossa
ja mies silppuaa pienestä rasiasta vihreitä kuivaneita lehtiä suklaan sekaan, tekee kääryleitä
myöhemmin minun mieheni tekee salaattia siskolleen samasta
ja minä olen karannut liukkaille kiville, joista näkee meren
ja laulan
sinä päivänä kun synnyin

Tuli ei pala. Olen kyllästynyt savuun ja nokeen ja tuhkaan ja märkiin polttopuihin.
Tuijotan vihaisesti takkaa ja laulan kovalla äänellä tule tuli
minulle
mukanasi valo

mutta ei se pala silti.
pyöräilen täyttä päätä Ocean beachille
kaikki ylämäet ja autot ja tuulet ja pyöräilen vain niin että tulee hiki ja sitten käännyn takaisin enkä välitä vaikka ketjut kolisee ja vaihteet narskuu ja on postia pankista vaan
ja mokoma tuli

ja pitkä viesti siitä mitä pitäisi kirjoittaa
joku on lukenut tekstini niin tarkkaan että osaa sanoa lause lauseelta

ja yhtäkkiä syksy on niin lähellä siellä
yhtäkkiä kaikki ovat aloittamassa syksyään siellä
ja minä vaan yhä istun täällä, yhä vain
ja löydän paperiroskiksesta rypistettyjä papereita laskelmista joissa raha
ja sanana us

that would give us

minä luen sen uudelleen ja uudelleen siinä takan edessä
jossa ei pala tulta, kuumat hiilet vaan naksuu ja koko yön takkaa ahdistanut pölkky, mustunut.

minun piti mennä kouluun tänään
mutta halusin olla ahkera ja kirjoittaa sitä mitä minun pitää kirjoittaa
kääriydyin makuupussiin ja päätin istua kunnes kiipeäisin vuorelle kirjan kanssa

mutta en kiivennyt
enkä ottanut kirjaa mukaan koska oli vain polkimet polkimet polkimet

yhtäkkiä ymmärrän että olen kadottanut oikeakielisyyden
ensin
tämä oli vain leikkimistä
kokeilemista miten voisi kirjoittaa kun ei välitä pilkuista ja pisteistä ja isoista kirjaimista
mutta yhtäkkiä ymmärtää että on kadottanut koko lauseiden tajun
ettei enää voikaan palata takaisin sinne
kun istuttiin kielenhuollon tunneilla vuosi vuoden perään koska rakastettiin sitä niin

linnut istuu rannalla niin kuin ne omistaisi sen. vesi tulee lähemmäksi taas.
enkä osaa keskittyä.
en sitten yhtään.

Tänään en ajattele pahoja ajatuksia.
Tuuli on niin kova, että lukitsen oven. Vesi virtaa kuin tuuli poispäin rannasta.

Minä olin ensimmäistä kertaa meressäni sunnuntaina. Tyttö, joka oli heti tuttu, heti sellainen jonka kanssa saattoi juosta merenrantaan, heittää pyyhkeet rannalle ja sukeltaa kylmään suolaiseen veteen. Mutta flunssa ei lähtenyt sillä. Tai ehkä se tuli takaisin.
Ja opettajat ja oppilaatkin ovat sairaina. Flunssa-aalto.

Tänään aion katsoa tulta, jota voin katsoa nyt suoraan kun olen raahannut pöytää ja kiviä ja sohvaa, olen tehnyt kotia, tuleen päin.

tänään aion kirjoittaa yhden kappaleen loppuun,
en voi enää lykätä , väsyneet silmät ja vuotava nenä eivät kelpaa enää tekosyiksi.

Olen saanut kirjeitä ja kortteja
tarvitsen lisää magneetteja että ne kaikki voivat olla jääkaapin ovessa,
minun
ystäväni, minun
omani

tarvitsen omistamista.

Unessa minun ystävistäni hupaisin on kauniissa ja rohkeissa
hän on vain muutamassa jaksossa, esittää siivoojaa, sellainen sidekick hahmo, joka tulee aina keskeyttämään Brooken ja Ridgen kuhinoinnin
ja minä nauran niin, nauran niin paljon
että se tulee unenkin läpi
hän on niin ihana, hän on vain oma itsensä siellä mutta juuri siksi hän onkin niin hauska
koko sarjalta menee pohja ja se muuttuu ihan farssiksi
vain koska ystäväni tulee siivoojana sisälle
ja nyt
koko uni tuntuu ihan absurdilta
eikä se tunnu selitettynä yhtään hauskalta
mutta unessa minä nauran, niin onnellisena kun näen hänet siellä, kauniissa ja rohkeissa
hymyilemässä, huulipunaa huulissaan.

ja on myös uni, jossa pakkaan loppumattomia tavaroitani lapsuudenkodistani
aina uusia laatikoita leluja, vanhoja vaatteita, sängyn alta, kaapeista
joudun ohjeistamaan toisia ihmisiä pakkaamisessa
he eivät ymmärrä vaikka sanon että voitteko tyhjentää noiden vaatekaappien vaatteet näihin laatikoihin,
kaikki pitää näyttää kädestä pitäen
aivan kuten koulussa lapsille, joita ei kannusteta ajattelemaan itse

ja on uni, jossa minullakin on rooli
vaaleanpunaista huulipunaa, samanvärinen hame
ja nenäliinakin on pinkki
mutta en enää muista miksi olen pukeutunut niin, en enää muista rooliani

unet häipyvät niin kuin meri tuulen mukana ja tuuli omassa kyydissään. Nyt minun pitää ruveta kirjoittamaan tutkimusta. Kirjoittamaan lukua loppuun. Huokaus.
Huokaus.

On jo pimeää kun ajetaan autolla takaisin kotiin
pimeää kun lähdetään
ja minä päätän kirjoittaa cv:tä tänään
takka on palanut koko yön
ja ulkona on sellainen tuuli että pyykit ovat tuhannen kierroksella
ja etsiessäni englanninkielisiä nimiä kouluille ja työpaikoille
alan lukea lukiolaistyttöjen blogeja
niiden tyttöjen jotka käyvät nyt samaa koulua kuin me
silloin

miten minulla oli punaiset sammarit ja punavalkoraitainen villapaita
punaiseksi värjätyt hiukset
ja kuitenkin ihan samalla tavalla seisoin jalat ristissä kuin nytkin

kahvila etsi tarjoilijaa
aion hakea sitä työtä
kai minun on vain todettava että ihan sama vaikka olisi tohtorin paperit
omalta alaltani
minun tutkintoni ei merkkaa täällä mitään

katson kurssisuorituksia
miten turhanpäiväisiä ne ovat
miten monia satoja tunteja tuhansia tunteja olen teknisesti istunut opiskelemassa
ja yhtäkkiä niillä ei ole mitään merkitystä

tuijotan ihmisiä supermarketin parkkipaikalla
nuoria miehiä ja autoja
lasken kuinka monta toytaa (18/40) ajaa ohitseni
millaisia äitejä
millaisia lapsia, perheitä, isejä, isovanhempia, sisaruksia
tuijotan heitä kaikkia
ja mitä he ovat ostaneet
nojaan ostoskärryihin

ja aamulla valo tulee äkkiä
usvassa metsät ja tiet
kuin syysaamu
silloin kun ajettiin äitin kanssa Orivedelle
ja minä tahdoin pysähtyä ottamaan kuvaa
alan unohtaa sanoja
kaikilla kielillä

kurpitsat ovat itäneet
en tiennyt että ne kasvavat suurina lehtinä mullan alta
nekin alkavat
yhtä nopeasti kuin valo

he kaikki tuntuvat etäisiltä
minä kirjoitan oman suosikkini paperilapulle ja odotan koko päivän virkailijaa paikalle
mutta turhaan
nukahdan puistoon
ja japanilaiset turistit (tai maahanmuuttajat) nauravat minulle
ja minä teeskentelen lukevani kirjaa

sade on vain kuuro
puut yhä paikoillaan
ja minun pitäisi kääntää suomenkielisiä sanoja pitäisi pitäisi
minä ymmärrän etten koskaan tahtonut istua elämääni koneen ääressä ja kuitenkin
olen valinnut kirjoittamisen

tässä maailmassa kukaan ei tiedä sinusta mitään
ellet kerro
sitä paperilla.

joten minä rupean tekemään sitä paperia
paperia paperia jonka voi jättää kahvilaan ja kouluun ja kirjastoon
jättää merkiksi hei olen olemassa

Tänänä sataa
ja minä päätin yöllä että ryhdyn vain kirjoittamaan
että kirjat saavat nyt jäädä
hetkeksi ainakin
minä hukun niiden paljouteen jos aion lukea kaiken
ja otin tavoitteeksi yhden luvun kirjoittamisen
ja se sujuikin paljon helpommin kuin kuvittelin
yhtäkkiä huomaankin että minulla on jo aika paljon
että päivät joina olen vain lukenut ja lukenut ja ne ovat valuneet hukkaan,
ajatuksissani
eivät olekaan
vaan kaikki on tallessa
viitteinä
ja kirjoittaminen on niin paljon helpompaa.

Tänään on satanut
ja yöllä oli juhlia
yöllä oli sanataideopetusta paikallisessa koulussa
mikä on edessä oikeasti huomenna
enkä usko että he huomenna ahtautuvat kaikki pieneen koloon pihalla
ja me opettajan kanssa katsomme kuinka kymmenenvuotiastyttö suutelee paljon vanhempaa miestä siellä.

Toisinaan jään vain tuijottamaan tulta. Toisinaan merta. Toisinaan sadetta.
Sellainen päivä. Ja sellainen että tahtoo kuunnella

Sometimes I breathe you in
And I know you know
And sometimes you take a swim
Found your writing on my wall
If my hearts soaking wet
Boy your boots can leave a mess

Tori Amosta. pistää sen lujalle.

Olen kahvilassa,
ja käytän kahvilan internettiä
tuntuu vähän rikolliselta
että istun täällä vain tunti toisensa jälkeen vaikka olen juonut jo kaiken chain ja olen syönyt jo kaiken porkkanakakun.

Menin tänään yliopiston kirjastoon, sattuman kaupalla juuri kasvatustieteen laitoksen sivukirjasto sijaitsee täällä pohjoisessa
mutta
koska en ole kirjoilla täällä yliopistossa minulla ei ole oikeutta lainata heidän kirjojaan
itseasiassa
en saa edes selata katalogia että mitä kirjoja heillä on
tarpeeksi puhuttuani sain luvan selata kirjoja siellä kirjastossa
vaikka minun pitää kyllä sitten lähteä jos OIKEAT opiskelijat tarvitsevat tilaa tai kirjoja
siellä minä sitten istuin
kauimmaisessa nurkassa
mutta sain istua viisi tuntia
ja yhtäkkiä edessäni seisoi mies
jolla oli nahkainen salkku ja pieni parta ja tuikkivat silmät
ja hän kysyi ai sinä olet suomesta
ja minä sanoin joo ja sitten hän kertoi että on viiden viikon päästä lähdössä Suomeen
opettamaan, Aalto yliopistoon arkkitehtuuria
että hänet on myös kutsuttu töihin erään kuuluisan arkkitehdin toimistoon
ja me puhuimme maidemme samankaltaisuuksista ja hän rakastaa minun kotimaatani
eikä piittaa kylmyydestä koska kylmyys on siellä siedettävämpää
ja minä hymyilin ja nyökkäilin ja pidin hänestä niin
ja hän oli paljon luottavaisempi minun suhteeni kuin opettajat koulussa
sen suhteen että saisin töitä täältä nimittäin

ja hän tuntee täältä kaksi suomalaista naista
ja hän lupasi lähettää minulle heidän puhelinnumeronsa niin voin soittaa että moi
ja me nauroimme

ja minä ostin lankoja
kahdelta vanhalta mummolta
jotka antoivat kaikista alennuksia
ja hyvin hoiperteleva hädintuskin puhuva pitkätukkainen tärisevä maorinainen
löysi alusvaatteet viidenkymmenensentin korista
kun muuten ne olisivat olleet kaksi dollaria
ja minä sain ilmaiseksi punaiset puikot mutta katkaisin toisen jo heti ulkona
ja menin takaisin
eivätkä he muistaneet olinko jo ollut siellä ja mitä minä olin ostanut
oh what are you going to knit my dear

ja lihava mies ajaa pyörällään huutaen kovaa takaani niin että säikähdän
ja liikennevaloissa ajattelen
että minä tiedän jo nämä kadut
tiedän jo nämä kadut

yöllä me olemme kesämökilläni
yöllä minä haluan että me menemme uimaan
kävelemme rantaan, kaikki puut on kaadettu, on vain aukeaa, aivan erilaista
ja rannassa on kivikko, jota ei ole koskaan ollut ja minä
riisun vaatteet kiville ja vesi on lämmintä, se on niin lämmintä tuulesta huolimatta

ja on myös uni
päivien takainen
kun joudun kävelemään kerta toisensa jälkeen kadun päästä päähän
kadun jossa teurastetaan
ja siinä teurastamon edessä on suurensuuri sika
sätkimässä
niin suuri ja sätkimässä että minä en voi katsoa
mutta ystäväni ei ole moksiskaan hän ei reagoi mitenkään
ja minä ajattelen etten minäkään saa
etten minäkään saa reagoida
että minunkin pitää olla kova
ja kävellä kerta toisensa jälkeen sätkivän sian ohitse
ja vielä aamullakin minä muistan sen kuvan
vielä silloinkin kun ajetaan polttopuita etsimässä
ja suurensuuri sika seisoo erään talon pihalla.

Mutta on myös kirje
isoäidiltä
on
aurinko kaiken yllä, sama
ja ohut ohut kuu
on salmiakkia Suomesta,
äiti,
joka ottaa kopiot kaikista papereistani vaikka pyysin vain tärkeimmistä

tyttö, joka kysyy would you like to have strawberry lipstic
ja levittää pienillä sormillaan sitä minun huuliini
hetkeä myöhemmin hän myös vaatii minua ottamaan mansikkavitamiiniaan
ja minä ajattelen myöhemmin ettei minulla ole lainkaan valtaa lapsiin
miten vähän minulla onkaan valtaa heihin
että siinä minä istun auringossa ja isla nojaa minuun toiselta puolelta
elliot toiselta
ja myös rocko tulee lähemmäksi
pieniä omenanpalasia kiiwinpalasia juustonpalasia
he kysyvät tulenko seuraavanakin päivänä.

Meidän kirjahyllyn palanen






Perunoiden taimet.


Puumaja.

Naapureiden (joita en ole vielä kertaakaan nähnyt talossaan) sitruunapuu.


Mun tulevat kasvatit! Sipulit, salaatit, korianterit, persiljat, pinaatit!


Kuihtuneet kukkaset.


Tekemäni kahva takkaan ja tuli.





Aarrelaukku, joka pelastettiin roskalavalta tammikuussa.








Aamun ensimmäinen sateenkaari.


Meidän on tuo punainen talo, joka tupruttaa hälyttävästi savua...


Vastarannalta.


Paikkani.

Tämä aamu aivan erilainen kuin eilen
aurinko ei ole eikä tyyni meri
vaan sade joka yltyy tuuleksi joka yltyy ja riepottelee puita ja minä kerään pyykit pois
eilisestä jääneet
kerään ne ja levittelen sohvien pieluksille
ja tuli
se kituuttelee pieninä liekkeinä jos suljen oven
mikä loistava päivä kirjoittamiselle
niille sanoille jotka on kirjoitettava loppuun
niin kuin tytöt Suomessa
saavat aikaiseksi
ja minä
minun tuhannet epätäydelliset rivini
viitteeni lähteeni
katkelmat sieltä ja merkinnät tästä ja tästä kirjasta
ja istuu koko päivän lukemassa television ja kulutusyhteiskunnan vaikutuksesta lapsuuteen
aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä oman aiheeni kanssa
ja joka päivä mies sanoo sinun pitää opiskella
ei korjata venettä
ei

Tämä aamu eri kuin eilen
unet vaeltavat Islannissa ja vuoroin Suomessa ja jouluissa
eivätkä osaa päättää kenen kanssa ja missä ajassa. Iltaisin ei tahdo lähteä tulen äärestä, mutta aamuisin jäisi sinne peittojen ja lakanoiden väliin, jalat koukussa, käpertyneenä
kun taivas on vaaleanpunainen

ja englanninkielinen sanonta pirusta ja vaaleanpunaisesta taivaasta, joka tarkoittaa sadetta.

Ja luen Nadeem Aslamin Wasted Vigiliä. Tahtoisin lukea sitä koko ajan, vaikka siinä onkin omat ärsyttävyytensä. Siinä on paljon ärsyttävyyksiä, läpinäkyvyksiä ja päälleliimauksia.
Mutta minä tykkään minun illoista kun on tuli ja vain tulen ääressä lämmin ja minä tai mies kysyy tahdotko teetä

ja minä kirjoitan muistikirjaan
"Discovery for the first time that there could be something magical about someone's name - a mere word but what power it held, as in a fairy tale.
It was after all the first thing one learned about another.
A way in and a possibility."
- Nadeem Aslam, Wasted Vigil -

niin kuin minä olen aina ajatellut nimistä
a way in and a possibility.

ja muistaa sen syksyn kun kikatettiin käytävän päässä köksän luokan edessä,
tyttö, joka ihaili lukiolaispoikia kurkistaa sisään ja painaa mieleensä paikan jossa poika istuu
minun poikani
ja kun tulee meidän vuoromme mennä opettelemaan kotitaloustaitoja
minun sydämeni hakkaa kun tarkastelemme istumajärjestystä.
Sen tunnin jälkeen ei ollut enää paluuta siihen että poika olisi ollut pelkkä määre
sen tunnin jälkeen oli mahdollisuus.

Muutaman tunnin päästä hiekkaa, mutta nyt vihreää merta.
Avaan takan oven ja tulesta tulee koko ikkunan mittainen

Aion nyt laittaa kuvia meidän kodista.

Minä olen löytänyt sen mitä tahdon sanoa
istun takan ääressä ja yhtäkkiä se on siinä
sanoissani rivi rivien perään
ja minun sydän alkaa hakata lujempaa
ja sitten minä kirjoitan ja kirjoitan ja
kaikki on yhtäkkiä niin selvää
hetken
ja minä vien kompostin ulos
ja minä katson aurinkoon
ja pyykit
naapurin rouva sanoo eikö meillä ole pesukonetta ja ojentaa raparperia
minä sanon miehelle että hän tarkkailee kaikkea mitä minä teen
mutta nyt minulla on suklaakakkuleivoksia
hänen raparperiaan välissä ja aion viedä heille muutaman leivoksen
ne ovat makeita ja epämuotoisia mutta
ehkä he pitävät niistä kuitenkin, kukapa ei nyt makeasta

ja minä olen katsonut elokuvia afkanistanista pakistanista iranista irakista tsetseniasta
luen kirjaa afkanistanista
ja kirjapinoja
ja kirjapiirejä ja viiniä ja juustoa
ja unia ja unia ja unia

ja auringonlasku josta sanotaan ettei unohdeta
mutta unohdetaan kuitenkin
koska me ajetaan sen ohi eikä kummalakaan ole kameraa
mutta sitten on silta ja pimeä jo ja katulamput ja puu jonka kiemuraiset oksat menevät veteen asti
ja hän ottaa minut kiinni
eikä mikään ole

naapurin täti on nähnyt delfiinejä sen jälkeen kun minä olen tullut
minä sanon höh poljen jalkaa miksen minä

ja minä
olen löytänyt sen mitä tahdon sanoa
minä
ehkä joudun muuttamaan aihettani jonkin verran mutta
niinhän se aina on

ja meri
on kirkas
ja taivas
on kirkas
ja kirkasta kirkasta ja laivat pysyvät paikoillaan
taivaat

vuosi on kulunut. vuosi. miten kummallista.

Good is better than perfect
Scrub til your fingers are bleeding
And I'm crying for things that I tell others to do without crying

laulaa Regina juuri nyt. Ja minä menen ja leikkaan leivokset neliöiksi ja kävelen jyrkän ylämäen ja koputan oveen.

Isla kysyy miten minun nimi kirjoitetaan ja kirjoittaa sitten ikkunaan I love you ja nimeni.
Kerron hänelle kun aurinko paistaa ja kaikilla on eväslaatikko auki terassilla
että hänen nimensä lausutaan Suomessa ihan eri tavalla. Hän ei oikein ymmärrä, sanoo "but my name is Aila"

eilen minun pyörän ketjut jäi niin jumiin etten voinut polkea koululle
illalla mies sanoo sinun täytyy polkea taaksepäin
minä sanon minä poljin
no polje kovempaa mies sanoo ja tänään kun ketjut jäävät jumiin tiedän miten selvitä tilanteesta ilman miehen apua

ja me istumme sohvilla ja juomme punaviiniä ja on minun tuli
ja miehen pomopomo keskustelee kanssani työehtosopimuksista ja liitoista

ja opettaja Etelä-Afrikasta ei tiennyt että Suomi on kuulunut Venäjälle
ja toinen opettaja kertoo lapsille että Suomi on se, jossa purkautui se tulivuori
minä sanon, se oli Islanti
ja kolmas opettaja kuvittelee Suomen olevan Norja
ja neljäs epäilee onko Suomen naapurimaa sittenkään Venäjä.

Mutta minä otan kaksi poikaa mukaani ja me menemme siivoamaan art shediä
ja me ei siivota kunnolla
koska ei ole siivousvälineitä ja siellä menisi ikuisuus jos todella tahtoisimme hyvää jälkeä
ja minä menen takaisin maalaamaan hirviöitä
poika, joka ei ymmärtänyt connecting fourin ideaa yhtään on piirtänyt lumoavan hirviön ja maalaa niin tarkasti ja harkitusti ja kirkkain värein keskittyneesti että minä ajattelen
kuinka erilaisia he ovat
kun Star maalaa sinne tänne huiskii ja huitoo, värit eivät pysy raameissa, sekoittuvat ja hän haluaisi olla jo toisella puolella luokkaa, ehkä pelaamassa connecting fouria, jossa päihitti kaikki.
Little Star.

Ja perjantaina on viimeinen koulupäivä ennen lomaa
minä kerron että meillä on melkein kolme kuukautta kesälomaa
ja ilmainen lounas ja ilmainen koulutus ylipäänsäkin ja lapset eivät aloita koulua 5-vuotiaina. Ja opettajankoulutus kestää viisi vuotta, kyllä he käyvät yliopiston, ovat maistereita.
he hämmästelevät. he hämmästelevät miten kaikki se on mahdollista. onko meillä korkeat verot, he kysyvät. He hämmästelevät ja hämmästelevät.
Ja me keskustelemme koulutuspolitiikasta.

Ja minä, minä senkun luen Maria Montessorin metodeista
ja ajattelen vapautta ja itsenäisyyttä
ja luovuutta ja itsenäistä ajattelua ja päätöksentekoa.
Ajattelen ja ajattelen ja tahtoisin perustaa koulun.
Tahtoisin elää sitä aikaa kun uusia ajatuksia tuli ja maailma oli tutkimaton
ja tahtoisin mennä viidakkoon, jossa alkuperäiskansa, jonka luolta kukaan ei ole selvinnyt elävänä
kukaan ei tiedä siitä mitään
voi miten mahtavaa, minä ajattelen
että vielä on koskemattomuutta
tutkimattomuutta
kolonisoimattomuutta

ja minä ajattelen
että miksi minä aina vain ajattelen
että lapsena minä ajattelin lauluja
minä ajattelin elokuvia
edelleen
kuvia
minä kirjoitan mielessä ja sitten en oikeasti
toteuta mitään niistä
että miksi
en ostaisi videokameraa ja ryhtyisi kuvaamaan niitä kaikkia putoavia lehtiä ja lumihiutaleita ja ohikiitäviä maisemia ja taloja ja ikkunoita ja ilmeitä
miksi en hyppäisi junaan halki siperian
ja pysähtyisi sellaiseen kylään jossa ihmiset eivät osaa mitään niistä kielistä mitä minä
miksi en
hankkiutuisi kalastajalaivaan ja seilaisi ympäri maailmaa
miksi en ostaisi värikyniä ja piirtäisi ympyröitä valkoisille papereille
miksi en maalaisi suuria tauluja
istuttaisi puita

toisinaan
toisina hetkinä joskus
sitä muistaa
että asioita voi toteuttaa
että maailma ei ole millään lailla
se ei ole mikään sellainen mikä vain pysyy ja systeemi
ei mitään valtaa ja määräyksiä
todellisuudessa me voimme kävellä jos meillä on jalat
ja me voimme puhua toisille ihmisille jos meillä on suu ja äänihuulet
ja keuhkot
ja pallea
ja jos meillä on kaikki kohdallaan me voimme ajatella itse
eikä meidän tarvitse mitään
meidän ei tarvitse mitään, eikä mitään ole ennalta määrätty
ei
vaikka olisi opiskellut viisi vuotta yliopistossa.